Ensimmäinen askel viiden kuukauden vapaaehtoisjaksolla on otettu ja jo 20 tunnin matkustusaikaan mahtui monta mielenkiintoista keskustelua ja kokemusta. Lennolla Lontoosta Delhiin sain istua kahden erilaisen ja kiinnostavan nuoren naisen välissä. Yhdeksän lentotunnin aikana voi oppia toisesta paljon.
Oikealla puolellani istui Espanjalainen Cristina. Muutama lauseen jälkeen tiesimme toisistamme jo paljon. Olimme molemmat matkalla Delhin kautta Kathmanduun. Edessä kummallakin 5 kk työjakso (ensimmäinen sellainen) kehitystyössä. Itselläni Nepalin Partiolaisissa. Cristinalla EU:lla. Kummallakin ilman tuloja. Kumpikin odotti uusia asioita, jännitti asunnon löytymistä, ensimmäistä kaupassakäyntiä ja ikävöi jo kovasti perhettään.
Niinpä, perhe on tärkeä riippumatta maasta tai kulttuurista. Perhe oli tärkeä myös vasemmalla puolellani istuneelle Intialaiselle 26 vuotiaalle Vangasalle. Hän oli menossa tapaamaan perhettään eteläiseen Intiaan kolmen vuoden tauon jälkeen. Edessä olivat sukulaisen häät. Juhlat kestäisivät viisi päivää. Kymmenen päivän pituisiin juhliin ei ollut varaa, mutta viisi päivää ja 300 vierasta saivat tällä kertaa riittää. Luvassa olisivat myös pienemmät juhlat hänen vierailunsa kunniaksi. Koko kylä odotti Lontoossa opiskellutta farmaseuttia vierailulle.
Keskustelun edetessä opin, että Vangasa oli suorittanut yliopisto-opinnot Lontoossa ja saanut tämän jälkeen nopeasti töitä apteekista. Nyt kuitenkin työtahti ja stressaavuus, jatkuva vaatimusten kasvu ja töykeät asiakkaat alkoivat riittää ja äidin toive avioitumisesta tuntua järkevältä. Jatkoimme keskustelua ja opin lisää. Aivan vielä ei avioliitto ollut ajankohtainen, mutta häät voitaisiin pitää noin vuoden kuluttua. Vanhemmat valitsisivat puolison ja Vangasa toivoi puolison vain hyväksyvän hänet. Suurin pelko oli jo suhteellisen korkea ikä, kohta 27 vuotta. Pian puolison löytäminen olisi jo paljon vaikeampaa.
Tiedustelin vielä vanhempien mielipidettä opiskeluun ja työntekoon Lontoossa sekä Vangasan mahdollisuuksiin jatkaa töissä myös avioliiton jälkeen? Entäpä missä häät pidettäisiin? Vastaus oli lyhyt ja varma: Intiassa, kotikylässä - tottakai. Ja kyllä, vanhemmat olivat erittäin ylpeitä ja tukivat tytärtään opinnoissa. Oli upeaa, että hän sai opiskella yliopistossa, pääsi hyviin töihin ja puhui hyvää englantia. Todennäköisesti hän voisi myös työskennellä avioliiton jälkeen, mutta tähän tuskin olisi tarvetta. Työ ja opiskelu on ollut raskasta, päivät pitkiä, asiakkaat usein töykeitä ja nyt olisi tauon paikka. Hän jäisi mieluummin kotiin, tekisi ruokaa miehelleen ja hoitaisi lapsia. Euroopassa elämä oli niin kovin kiireistä.
Lento laskeutui. Cristinan kanssa lähdimme etsimään Kathmandun lennon lähtöporttia, jaoimme saamiamme ennakkotietoja Kathmandun paikoista ja pohdimme millaisiksi elämän seuraavat 5 kk muodostuisivat. Vangasa suuntasi jatkolennolle kohti Intian eteläosia. Halasimme ja toivotimme toisillemme hyvää jatkoa!
Näin alkaneesta matkasta täytyy tulla mielenkiintoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti