Ihana koti.

Palasimme tällä viikolla takaisin Kathmanduun muutaman lomaviikon jälkeen. Kiersimme ensin Nepalia ja sen jälkeen Intian Rajasthania.  Takana kaksi hyvin erilaista lomaviikkoa.

Intian ja Nepalin vertailu ei ehkä ole tarpeellista, mutta mielenkiintoista se kuitenkin on. Yllätyin matkalla monesta asiasta. Ehkä syynä oli perehtymättömyys Intiaan ja sen kulttuurin, ehkä se, että odotin jo sopeutuneeni tämän Aasian osan elämään niin, ettei  minua voisi kovin suuresti  yllättää naapurimaan kulttuurilla.

Intiassa matkaaminen oli kuitenkin monelta osin ajatuksia herättävää. Lensimme Kathmandun pieneltä kentältä Delhiin reilun tunnin. Delhin lentokenttä on yksi Aasian vilkkaimmista. Kathmandussa ensimmäiset turvatarkastukset tekivät nepalit, mutta ennen Air Indian koneeseen astumista yhtiön henkilökunta tarkisti kaikki matkustajat uudelleen.

”Mam, what is this?” kuului tarkastajan kysymys käsimatkatavaroissani olleesta Off:n hyttysspraystä. ”It’s a mosquito repellent” oli älykäs vastaukseni. ”No mam. It is a spray. It is not allowed” korjasi tarkastaja ja jatkoi  ”But mam it is ok. Take it this time. But mam don’t tell anyone and mam, do not take it into our airplane next time”.  Tämä taisi jäädä koko Intian matkan ystävällisimmäksi keskusteluksi ja lähes ainoaksi, jossa katsoimme keskustelukaverin kanssa toisiamme silmiin.

Myöhemmin hotellissa kävimme johtajan kanssa keskustelun, jossa seisoimme lähes selät vastakkain ja neuvottelimme jo kertaalleen vahvistetusta hinnasta. Tuijottelimme eri suuntiin ja töksäyttelimme toisillemme lyhyitä lauseita kunnes yhteisymmärrys hinnasta löytyi.

Turistina Delhissä

Lennolla luin kaverilta lainattua Rajasthanin Lonely Planetia ja yritin luoda suunnitelmaa siitä, mitä seuraavien kuuden päivän aikana tekisimme. Vinkkien sijaan tuntui, että kirja keskittyi varoittamaan erilaisista huijareista.  Se kehotti välttämään valematkatoimistoja, agressiivisia ylihintaa tuotteistaan pyytäviä kauppiaita,  papeiksi pukeutuineita kerjäläisiä ja keksittyjä sisäänpääsymaksuja kerääviä huijareita. Lopuksi se vielä muistutti, että kirjoja ostettaessa on hyvä tarkistaa, että jokainen sivu on painoksessa mukana.  Ihan näin suureen huijareiden määrään emme suostuneet uskomaan, mutta ensimmäinen iso ero maiden välillä kyllä löytyy näistä turistihuijauksista ja agressiivisista myyjistä . ”Ei kiitos” ei tunnu Intiassa kuuluvan sanavarastoon.

Vieraillessamme Delhin kuulussa moskeijassa pyysi määrätietoinen vartijanoloinen mies minua pistämään  päälleni pitkän kaavun ennen moskeijaan astumista. Ihmettelin asiaa hieman, koska omaan tietämykseeni vedoten pukeutumiseni oli moskeija-alueelle sopivaa. Pää peitettynä, samoin nilkat, hartiat ja ranteetkin. Muiden vieraiden tarkkailu vahvisti epäilyäni ja oikeaksi sen todisti kaapua palauttaessani vartijan minulta pyytämä rahallinen korvaus. Moskeija oli kaikin puolin ilmainen, mutta seuraavat rahat maksoimme kenkävahdille ja kolmannet moskeijan sisällä rahaa vaatineelle  pyhälle herralle. Niinpä niin.

Toki Nepalissakin on eri hinnat meille turisteille. Turistikaupassa hinta vaihtelee niin kansallisuuden kuin maassa vietetyn ajankin mukaan. Ja paljon on vaikutusta sillä miten hyvin maan hintatason itse tunnet.

Delhin keskustan bazaarikatujen liikennettä

Tinkiminen ja rahan pyytäminen on kuitenkin jotenkin erilaista. Vähemmän agressiivista ja usein keskustelu käydään teen äärellä. Myös ”ei kiitos” hyväksytään ainakin vähän paremmin vastaukseksi. Delhissä myyjät huusivat häikäilemättä toistensa päälle ja hakivat asiakkaita toistensa kaupoista.

Erästä riksakyytiä tingatessamme vanhempi kuski yksinkertaisesti työnsi nuoremman kuskin pois ja yritti tarjota kyytiä omalla riksallaan. Riksoja on muuten Intiassa selvästi Nepalia enemmän. Kathmandussa kadut täyttyvät takseista ja mopoista, Intiassa riksoista, kärryistä, pokupyöristä ja yhtä aikaa selvästi uudemmista autoista. Saastetta tuntuisi olevan Kathmandua vähemmän. Kathmandun vanhat ja huonokuntoiset kulkupelit tupruttavat ilmaan sankkaa mustaa savua, jota tienvarren palavat roskakasat vain vahvistavat.

Intian kierrokseen kuuluivat perinteiset kohteet: Agra ja Taj Mahal, Jaipurin upea vanhakaupunki ja valtava Amber Fortin linnoitus sekä hindujen pyhäkaupunki Pushkar. Pushkarin rajalla kyltti kielsi kaupungin alueella alkoholin  käyttämisen ja hyväksyi vain vegaaniruuan. 

Välimatkat olivat useamman sata kilometriä, mutta kestivät vain murto-osan siitä mitä saman matkan taittamiseen olisi Nepalissa mennyt. Isot, hyväkuntoiset ja monikaistaiset tiet takasivat tasaisen kyydin.

Pidemmillä välimatkoilla aika kului mukavasti ilmastoidun auton takapenkillä kirjoja lukien(!).  Välillä rauhaa häiritsi kuskimme hermostuminen, kun muutama auto ohitti meidät väärältä puolelta. ”Tämä liikenne täällä on niin hullua!”

Mutta minä nautin. Kirjan lukeminen bussissa tai autossa on nimittäin Nepalissa aikamoinen taitolaji, osalla teistä sula mahdottomuus. Ilmastoitu auto on Nepalissa vain muutaman etuoikeus ja liikennevalot hyvä kuvitelma. Isoimmillakin teillä matkan teko on hidasta ja tiet pomppuisia. Ainoalla Nepalin monikaistaisella tiellä ei liikennesäännöistä ole tietoakaan. Lehmien, polkupyörien, kärryjen, tuk-tukien, rekkojen, mikro- ja minibussien sekä taksien iloista sekasortoa sotkevat entisestään tien laidoille ja keskikaistalle pystytetyn aidan yli kipuavat jalankulkijat. Kukapa tietä nyt suojatien kohdalta ylittäisi? Ei sellaista taida edes olla.

Bussimatkailua lähellä Nepalin Pokharaa.

Viikon Intiassa matkaamisen jälkeen oli aika palata Kathmandun kotiin. Aamuyöllä matkasimme läpi hiljaisen Delhin. Kadulle kannetuissa sängyissä, bussipysäkeillä, aidoilla ja korokkeilla nukkui suuri joukko päivällä Delhissä elantonsa riksakuskina tai kauppiaana ansaitsevia. Kadulla nukkuvista, kaikkein penipalkkaisimpia töitä tekevistä ihmisistä, iso joukko on nepaleita, jotka paremman toimeentulon toivossa matkaavat kehittyvään Intiaan tienaamaan perheelleen elantoa. Intian kyljessä on Nepal vielä monelta osin kehittymätön, mutta toisaalta pienessä maassa ystävällisyys ja aitous ovat enemmän läsnä. Turismin ja talouskasvun tuomat haittavaikutukset vielä osin piilossa. Erot rikkaiden ja köyhien välillä ainakin piirun pienempiä.

Ihana koti. Ihanat ihmiset. Näin ajattelin, kun kotiin palatessa lähikaupan vartija tervehti iloisesti ja ihmetteli missä olimme olleet. Kulmakaupan pitäjän äiti hymyili leveästi ja taputti käsivarrelle. Eikä edes taksikuskin kanssa tarvinnut kovin tiukasti neuvotella hinnasta. Hymyilin. On hyvä, ettei tällä kertaa ruoho ollut vihreämpää aidan toisella puolella. Kathmandun kotiin oli kiva palata.

Vatsapöpö

Sain ensimmäisen diagnoosin elimistööni kotiutuneesta alkueläimestä jokin aika sitten. Kathmandussa vesi on likaista. Se on niin likaista, että astioiden pesun jälkeen on oltava äärimmäisen huolellinen niiden kuivaamisessa. Yksikin lautaselle jäänyt vesijohtoveden pisara saattaa riittää tartuttamaan varomattoman. Samoin tapahtuu, jos vihannekset on pesty saastuneella vedellä tai vettä on käytetty pastan keittoon. Pääsääntönä on, että Kathmandussa kaikki ruuanlaitossa käytettävä vesi on pullotettua vettä.

Mies jakamassa juomavettä.

Toisaalta varovaisuudessa ei voi mennä liiallisuuksiin, muuten arjen eläminen muuttuisi hankalaksi. Yllättävän nopeasti sitä tottuukin kraanaveden sijaan ottamaan veden isosta tankista keittiön nurkasta ja pyyhkäisemään astioihin jääneen huuhteluveden pois servetillä. Ja kyllä, sitä oppii myös olemaan uhraamatta liian montaa ajatusta koko asialle.

Eikä varovaisuus aina edes auttaisi. Liian usein olen nähnyt kun isoja, sinisiä ja turvalliseksi todettuja vesitonkkia  on täytetty ei niin puhtaista julkisista kaivoista. Mistään en voi tietää päätyvätkö nämä vedet ravintolan ruuanlaittoon tai jopa lähikauppaan myytäviksi. Toivottavasti eivät.

Ja monsuuniaikaan veden laatu vain pahenee. Erilaisten pöpöjen ja alkueläinten määrä moninkertaistuu. Ei auta kuin olla itse tarkkana ja toivoa, että omassa elimistössä otusten määrä pysyy kurissa ja vastustuskyky vahvana. Ja onneksi se toistaiseksi on pysynyt (koputan puuta).

Omaa alkueläintänikin esiintyy vain monsuunikaudella. Paikallinen väestö sekä maassa pidempään oleilleet ovat sille immuuneja.Seuraavalla monsuunikaudella en siis enää voisi tätä otusta edes saada. Tällä kertaa sen kuitenkin sain. Suunta siis Kathmandun kansainväliselle klinikalle. Klinikalta sain mukaani, diagnoosin lisäksi, kirkkaan keltaisia antibioottitabletteja pakattuna minigrip-pussiin. Pussin päälle kirjattiin ohjeet kuulakärkikynällä. ”Tabletti aamuin illoin ruuan jälkeen.” Minkäänlaista pakkausselostetta ei tietenkään mukana ollut. Antibiootit taskussa, yhtä alkueläinkokemusta rikkaampana marssin ulos klinikalta. Selvisin vieläkin (koputan uudelleen puuta) suhteellisen helpolla ilman vakavaa sairastelua.

Vedenjakelua paikallisella festivaalilla.

Olo on jälleen etuoikeutettu.Vaikka minulta puuttui immuniteetti,  voin tehdä paljon erilaisten otusten ja pöpöjen välttämiseksi.Voin ostaa puhdasta vettä niin paljon kuin haluan. Voin pestä vedellä vihannekset ja voin keittää siihen pastan. Voin jopa pestä sillä hampaani. Voin vieläpä kantaa mukanani vedenpuhdistustabletteja siltä varalta, että puhdasta vettä ei olisikaan saatavilla. Ja jos pöpö kuitenkin taas yllättää, voin aina pistäytyä sairaalassa tarkistuttamassa olotilani. Ja ennen kaikkea voin tarvittaessa ostaa itselleni lääkkeet. Suurella osalla väestöstä ei näistä mahdollisuuksista ole yhtäkään. Ei välttämättä mahdollisuutta edes päästä tapaamaan sairaanhoitajaa.

Puhtaan juomaveden puute on Nepalissa iso ongelma. Samoin sen aiheuttamat taudit. Alle viisivuotiaiden lasten yleisin kuolinsyy on vedestä saatu vatsapöpö ja päivittäin näemme lehdissä uutisia myös aikuisista uhreista. Järjestöt ja valtio pyrkivät tilannetta parantamaan pystyttämällä väliaikaisia klinikoita riskiajoiksi ja kouluttamalla väestöä mm. käsienpesun tärkeydestä. Suurin osa tartunnoista olisi helposti hoidettavissa, jos hoitoa vain olisi tarjolla. 

Kiertävä vesikannu.

Myös Kathmandussa pula vedestä on kova. Laakson pahasti saastunut maaperä tekee pohjaveden käyttämisen lähes mahdottomaksi. Vesi tuodaankin Kathmanduun tankkiautoilla, jotka täyttävät rakennusten pihoissa olevia vesitankkeja. Kaikilla ei tankkeja kuitenkaan ole, ei tällöin myöskään juoksevaa vettä.Vesi on kuitenkin jostain otettava ja silloin puhtaus usein kärsii.

Myös veden juominen on oma taiteenlajinsa. Vettä juodaan kaikkien kanssa samasta pullosta, kannusta tai jonkinlaisesta pönikästä. Juomalaseja käytetään vain hienoimmissa ravintoloissa.  Tärkeää on, että vesiastia ei koske suuta. Ei ole harvinaista että juomisen jälkeen vettä on pitkin kasvoja ja vaatteita.   

Vedestä täällä puhutaan paljon. Kun kerron Suomalaisen vesijohtoveden puhtaudesta saan osakseni epäuskoisia katseita ja pitkän listan kysymyksiä. Juoda hanasta, oikeasti, kaikkiallako? Miten vesi taloihin tulee? Kuka putket on rakentanut? Entä kuka järjestelmää ylläpitää? Mihin käytetty vesi ohjataan? Ja miten paljon vedestä oikein maksatte?

Taidatte olla onnekkaita?