Elämää lakkoilevassa Nepalissa

Elämme Nepalissa poliittisesti mielenkiintoista aikaa. Maan väliaikainen perustuslaki on voimassa enää tulevaan lauantaihin ja tähän mennessä on tarkoitus luoda ihan oikea pysyvä perustuslaki.

Käännetään katseita hieman historiaan. Mutta vain hieman, koska maan historian ymmärtäminen vaatisi pitkää ja syvällistä perehtymistä ja saattaisi silti olla suhteellisen vaativa tehtävä. Niin monisäikeinen on historia.

Hieman tietoa tarvitsemme kuitenkin. Marraskuussa 2006 solmittiin Nepalin hallituksen ja Maolaisten välillä historiallinen rauhansopimus. Sopimus päätti 10 vuotta jatkuneen sisällissodan, jonka aikana virallisesti kuoli 13 000 ihmistä. Jo tätä ennen huhtikuussa 2006 demokratiaa kannattava kansa kokoontui Kathmandun kaduille vaatimaan kuninkaan väistymistä ja valtaoikeuksien rajoittamista. Kansanliikkeen seurauksena Nepalin viimeinen kuningas, kuningas Gyandra, myöntyi ensin valtaoikeuksien kaventamiseen ja myöhemmin vuonna 2008 astumaan kokonaan syrjään. Entisestä hindukuningaskunnasta tuli maallinen valtio ja 240-vuotinen monarkia päättyi.

Vuonna 2008 järjestetyin vaalein valittiin perustuslakia säätävä kansalliskokous. Kokouksen tehtävänä oli uuden perustuslain rakentaminen. Ensimmäinen takaraja uudelle perustulaille oli toukokuussa 2010. Ehdotus ei valmistunut. Silloinen pääministeri joutui väistymään ja kansalliskokous sai lisäaikaa yhden vuoden. Tulevaan lauantaihin 28. toukokuuta 2011 asti. Lisäajan myöntämisen jälkeen on mm. järjestetty kuudettoista pääministerivaalit ja valittu iso joukko muita ministereitä. Kuka muutamaksi päiväksi, kuka vähän pidemmäksi aikaa. Osa ministereistä muuten vannoo partiovalan, joten valatilaisuuksiakin on ollut toimistollamme viime aikoina useita. Itse en vielä ole päässyt osallistumaan, mutta eiköhän sekin hetki koita.

Tällä hetkellä näyttää epätodennäköiseltä että laki valmistuisi. Todennäköisin vaihtoehto tuntuu olevan uuden lisäajan myöntäminen. Todennäköisestä jatkoajasta huolimatta haluavat eri puolueet tuoda ennen määräaikaa oman mielipiteensä lakkoilemalla esiin. On istumalakkoja, yleislakkoja, alueellisia lakkoja ja soihtukulkueita. Ja tietysti myös vastalakkoja moottoripyöräkokoontumisineen.

Tällä viikolla julistettuja lakkoja, bandhoja, on ollut jo maanantaille ja tiistaille, keskiviikkona on välipäivä, torstain lakko ilmeisesti on peruttu, mutta perjantaina ja lauantaina näyttäisimme jälleen lakkoilevan. Lähetystö pitää meitä hyvin ajan tasalla ja sähköpostiin onkin tipahdellut lakkotiedotteita useamman kerran päivässä. Kiitos niistä. 

Lakot ovat oikeastaan aika mielenkiintoisia.

Niiden tiukkuudesta on vaikea mennä sanomaan. Perinteisesti kauppojen tulee olla suljettuina, julkisen ja yksityisen liikenteen pysähdyksissä. Edes fillareilla ei saisi ajaa. Kävellen liikkuminen sen sijaan on sallittua ja toimistot ovatkin siksi usein auki.

Töihin kävely on bandhan aikaan oikeastaan ihan mukavaa. Liikenteen ja saasteen määrä putoavat murto-osaan normaalista. Tosin paikalliset lehmät tuntuvat jotenkin hämääntyvän liikenteen vähyydestä ja tukkivan teitä vielä normaalia tehokkaammin. Minua aina jännittää näiden otusten ohittaminen.

Mutta eivät nämä nykyiset lakot ole muutenkaan olleet kovin tiukkoja. Sivukujien kaupat ovat lähes poikkeuksetta auki ja isommatkin liikkeet saattavat pitää ovensa avoinna. Vain julkisivujen kaihtimet on laskettu alas. Isompi lähikauppakin näytti ulospäin kovasti suljetulta, mutta nurkan takana olevasta päätyovesta kuljettiin sujuvasti. Paikalliset sanovat, että lakkoihin on kyllästytty. Vain maolaisten kutsumien lakkojen pitäisi olla tiukkoja. Saa nähdä.

Tottahan on sekin, ettei tavallisen nepalilaisen kauppiaan oloa lakkoilu helpota ja turismin joutuminen hankaluuksiin voisi jo olla kohtalokasta. 

Nyt perustuslakia on rakennettu kohta neljä vuotta. Asiaa paremmin tuntevat sanovat, että yhteen lykkäykseen oltaneen vielä valmiita, mutta sen jälkeen vaaditaan jo tuloksia.

Jännityksellä odotamme mitä lauantai tuo tullessaan. Siis uusien lakkojen lisäksi.

Good Karma, Good Karma

Tällä viikolla vietettiin Buddha Jayantia, yhtä buddhalaisten tärkeimmistä juhlista. Juhla on kunnian osoitus kolmelle tärkeälle hetkelle Buddhan elämässä: syntymälle, valaistumiselle ja Nirvanaan pääsylle. Juhla on tärkeä ja sen vietto aloitetaan jo aikaisin aamulla.

Niin teimme mekin kämppikseni kanssa. Auringon noustessa lähdimme liikkeelle kohti Swayambhunath –temppeliä. Tiukan tinkimisen jälkeen pääsimme sopuun taksimatkan hinnasta. Vajaat 2 eur oli hiukan kallis, mutta erityisenä päivänä ilmeisesti ihan reilu taksa. Uusi päivä oli valmis alkamaan.

Myös monkey-temppelinä tunnetulle paikalle kokoontui kanssamme tuhansittain ihmisiä. Tavallisia Nepalilaisia, munkkeja, vapaaehtoisia, ennustajia, kauppiaita ja kerjäläisiä. Jo ennen aamuseitsemää temppelille johtavat portaat oli pakattu täyteen. Kiivetessä oli sopeuduttava ihmisvirran määräämään tahtiin.

Emme syöneet aamiaista ennen temppeliin nousua. Buddhalaisuus tiivistyy ajatukseen pyrkiä tekemään hyvää, välttämään pahaa ja pitämään mieli puhtaana. Vatsa täynnä ja päivän touhujen jälkeen olisi tämän ajatuksen toteuttaminen varmasti vaikeampaa ja siksi temppeliin useimmiten saavutaan aikaisin aamulla ja aamiainen nautitaan vasta rituaalien jälkeen.

Buddha Jayantina hyvän tekeminen korostuu. Itselle ansaitaan hyvää Karmaa. Niinpä juhlaan osallistuvia auttavat useat kymmenet vapaaehtoisten joukkiot. Opettajat, lääkärit, lakimiehet ja erilaisten ryhmien edustajat jakavat paikallaolijoille veloituksetta niin ruokaa kuin puhdasta vettäkin.

Yksi tällaisista vapaaehtoisryhmistä oli apteekkareista koostunut Somy Group. Somy Groupin työntekijät olivat saapuneet paikalle Buddha Parkiin jo auringon noustessa. Tavoitteena oli jatkaa vapaaehtoistyötä seuraavaan päivään. Aiempien vuosien kokemuksella arvioitiin, että päivän aikana n. 400 isoa 20 litran vesitonkkaa tyhjenisi juhlaan osallistujien suihin. Kuhina vesipisteellä kävi niin kovana, että arvioon on helppo uskoa.

Somy Groupin lisäksi alueella oli joukoittain muita vapaaehtoisia. Osa jakamassa juomaa, osa perinteistä riisivanukasta. Ilmaisen puhtaan veden jakaminen on Kathmandussa arvokasta. Kaupungin vesi on niin likaista ettei sitä voi käyttää oikeastaan lainkaan ruuan valmistukseen.

Meidänkin keittiössämme nököttää vesiautomaatti. Samanlainen automaatti on myös toimistolla ja isoja vesikanistereita on rivissä myös jokaisessa ravintolassa. Vesikanisterin tyhjetessä uuden voi ostaa naapurikaupasta. Kauppiaan apuri heittää kanisterin tai kaksi pyörän tarakalle rakennettuun telineeseen ja kiikuttaa pönikän keittiöön asti. Samalla viedään vanhat kanisterit pois.

Hieman eri tavoin voi hyvää karmaa ansaita vapauttamalla pikkupoikien vangitsemia lintuja. ”Good karma, good karma” toistelivat pikkupojat tungoksessa. Rahaa vastaan onnistuu näköjään lähes kaikki.

Buddha Jayantia vietetään paitsi temppeleissä myös kotona. Tapana on kutsua ystäviä syömään ja tehdä perinteisiä ruokia. Pääosaa näyttelee poikkeuksellisesti ei tulinen riisivanukas, joka maultaan on yllättävän lähellä meidän riisipuuroamme. Vanukkaan ohella maistellaan tulisempia herkkuja kuten bambukeittoa, papuja, pikkelssejä jne. Tähän juhlaan kuuluu vain kasvisruoka. Perinteisimmät herkut maistelimme työkaverimme kotona päivän päätteeksi.

Kaukana kaikesta.

Kun sain tiedon siitä, että minun tulee lähteä kauko-länteen projektin toteuttamaan johtajakoulutukseen vain alle viikko Nepaliin saapumisen jälkeen olin kauhuissani. Olin kauhuissani, koska minusta tuntui etten edes Kathmandussa löydä vielä paikasta toiseen. Kaikki kadut näyttivät samoilta. Nepalin kieliset sanat eivät jääneet päähäni ja kaikki pohjatietokin tuntui huteralta.

Kun vielä lähtöä edeltävänä iltana juttelimme kansainvälisessä porukassa alueesta, joka olisi kaukana kaikesta ja jaoimme kokemuksia mm. matkasta ja sairastumisista, en tuntenut oloani yhtään varmemmaksi. Ensin matka Nepalin alankoalueen Terain läpi olisi kiduttavaa kuumuutta ja sen jälkeen vuorille nousu todella matka sivistyksen ulkopuolelle. Ruokaa ja vettä piti varoa. Argh. Olivathan vedenpuhdistustabletit mukana, entäpä hyttysverkko, imodiumit, buranat, antibiootit ja muut ”noitapussin” aarteet. Hui, se on menoa nyt –ajattelin. ”Muista, että sieltä pääsee myös lentäen takaisin” kannustivat kaverit.

On totta, että Far-West on Nepalin kehittymättömintä aluetta ja on totta, että se on Kathmandusta kovin kaukana. Peltotöissä tärkein työväline on vesipuhveli ja talot ovat matalia, olkikattoisia, lähes majan oloisia rakennelmia, jotka on ryhmitelty pieniin ryppäisiin. Pihassa on usein puhveleita ja härkiä, ehkä muutama kana, possu tai vuohi. Isompia kyliä halkovien katujen kaupat on rakennettu aaltopellistä ja etäisyyksistä puhutaan helposti kävelymatkoina. Esimerkiksi Safebagarin ja Mangalshenin välinen matka on noin päivän, nopeimmat ovat kävelleet edestakaisin auringon nousun ja laskun välillä. Jeepillä pomppien matkaan menee kaksi tuntia. Turisteja ei koko matkan aikana näy.

Se on osaltaan harmi, sillä niin upeita ovat sekä alueen luonto että ihmiset. Esimerkiksi Intiasta saapuville matkailijoille rajanylitys olisi helppoa Dhangadin

luona, 6-8 tunnin automatkan päässä Taj Mahalista. Dhangadista käsin on hyvä siirtyä vuorille. Valmiita paketteja ei taida olla, mutta paikallisten halukkuus turistien houkuttelemiseen on niin suurta, että järjestelyt varmasti onnistuisivat.

Jokin merkitys on varmasti myös sillä, ettei aluetta ole Lonely Planetissa mainittu karttaosan muutamaa paikkamerkintää lukuunottamatta ollenkaan.

Minusta pidetään kuitenkin erittäin hyvää huolta. Mangalshenissa majoitun koulutuksemme takia muutamaksi päiväksi kylän ainoaan hotelliin, Pawan Star Lodgeen, ja saan itselleni aidosti viihtyisän pienen huoneen. Sähkön ollessa poikki, tuodaan huoneeseeni kynttilöitä. Ruoka on paikallista ja se tarjoillaan halutessani myö

s huoneeseeni. Perheen poika kysyy jatkuvasti onhan kaikki hyvin.

Hotelli on vähän kylän ulkopuolella, pienen polun päässä. Kun seikkailen takaisin kylältä, pysähdyn kahden polun risteyksessä hetkeksi empimään sijaintiani. Pieni polulla kulkeva tyttö tönäisee minua kylkeen ja näyttää oikean suunnan. Totta kai, koko kylä tietää missä asun ja missä liikun. Toisaalta hyvä niin. Olo on turvallinen.

Paikalliset kertovat alueestaan mielellään. Katsastamme Maolaisten tuhoaman temppelin,kuulen muutaman kukkulan takana olevasta laakeasta alueesta, joka on Kathmandun laakson kokoinen, mutta asumaton, opin perustiedot riisinviljelystä ja sen, että lähes kaikilla on kaksi asumusta. Maja ylempänä vuorilla esimerkiksi karjan vahtimista varten ja pysyvämpi asumus alempana. Tienvarressa sinisten pressujen alla asustavat tietyömiehet silloin kun eivät mene yöksi kotiin.

Mietin taaksepäin pelkojani ja hymähdän. Kaikki olisi voinut mennä toisinkin, mutta pelättyjen asioiden sijaan voin onnellisena todeta pitkien ja puuduttavien matkojen sijaan, matkustaneeni läpi kauniiden vuoristomaisemien ja upean Terain tasamaan, tavanneeni uskomattomia ihmisiä ja käyneeni loputtoman mielenkiintoisia keskusteluita. Opin matkalta enemmän kuin uskoin ja toivonpa, että jotain myös pystyin kauko-lännen pieniin kyliin jättämään.

Hurjaa kyytiä.

Liikenne Nepalissa on hurjaa. Bussit täynnä ja tiet kapeita. 

Matkasimme Nepalin Kauko-Länteen, Aachamin maakuntaan kolme päivää. Mangalhsenissa, Aachamin alueen pääkaupungissa toteutettiin vuosien tauon jälkeen partiokoulutus, Nepalin Partiolaisten ja Suomen Partiolaisten yhteistyöprojektin kaksipäiväinen Leadership and Strategic Planning –training. Koulutukseen osallistui 7 eri alueen partiojohtajia . Vähintään yhden jokaiselta alueelta tuli olla nainen. 

Matka Kathmandusta Dhangadiin kesti lähes 20 tuntia. Perille saavuimme torstaina aamupäivällä. Matka oli ilmeisen poikkeuksellinen, sillä kukaan ei bussissa voinut pahoin ja suurin ongelma oli huoltoasemalta loppunut polttoaine. Hetken ihmettelyn ja muutaman korjausyrityksen jälkeen pumppu saatiin toimimaan ja viimeiset jäljelle jääneet dieselit imettyä bussin tankkiin. Matka jatkui.

Meillä oli bussissa varatut paikat. Toiveestani keskeltä, vain siltä varalta, että joutuisimme kolariin. Bussin keskellä, pienillä olkisilla jakkaroilla istuivat pakkaajat. He huolehtivat katolle kasattavan kuorman kokoamisesta ja sitomisesta. Katoilla kuljetetaan niin matkatavaroita kuin muuttokuormiakin. Korkeutta saadaan helposti 1,5 m lisää. Tämä on yksi iso syy onnettomuuksiin vuoristoteillä. Painopiste bussissa muuttuu liian ylös.

Dhangadissa saimme tutustua Suomen koordinoimaan upeaan RVWRMP (Rural Village Water Resource Management Program) projektiin. Projektin kautta on elinoloja parannettu Kauko-Lännessä vuodesta 2005 ja tavoitteena on vaikutusten yltäminen yli miljoonalle ihmiselle. Projektin auton mukana pääsimme jatkamaan kohti Aachamia ja sen vuoristoteitä. 

Projektin autoilla ei ajeta yöllä. Niinpä yövyimme Silgardin kylän pienessä majatalossa. Valot sytytettiin saapuessamme. Illallista söimme majatalon lähellä pienessä aaltopeltikattoisessa ravintolassa. Vuorten rinteillä näkyi himmeitä valoja, kyliä on vierivieressä.

Juuri ennen Silgardiin saapumistamme ohitimme sillan, jossa joitakin vuosia sitten oli sattunut yksi alueen tuhoisimmista bussionnettomuuksista. Bussi suistunut sillalta tulvivaan jokeen vieden mukanaan kaikki noin 70 matkustajaa. Turma sattui yöllä ja siihen liittyy joukko huhuja. Toisten mukaan kuski osallistui uhkapeliin ja hävittyään ohjasi bussin tahallaan alas. Toiset taas kertovat, että kuski pakotettiin liikkeelle väsymyksestä huolimatta ja syynä olisi ollut nukahtaminen. Jutut tuntuivat välillä myös värittyvän.

Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että matkaa suunnitellessamme pysyin kannassani enkä vuoristoteillä suostunut matkustamaan yöaikaan. Onnettomuuksia kun sattuu tasaisesti ja ylivoimaisesti suurin osa niistä yöllä. Päivällä liikennettä on enemmän ja vauhdit siksi hitaampia, myös näkyvyys on parempi ja kuskit usein virkeämpiä.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa kohti Safebagaarin keskusta. Kylä oli jo Aachamin rajojen sisäpuolella vain parin tunnin matkan päässä määränpäästä. Matkalla pysähdyimme vain muutamaa päivää aiemmin sattuneen bussionnettomuuden tapahtumapaikalle. Paikka ei vaikutanut kaikkein vaarallisimmalta, mutta jotain oli selvästi mennyt pieleen. Onnettomuudesta selvinneet kertovat kuskin ehkä nukahtaneen. Onnettomuus sattui kello neljä yöllä.

Yllätyn, kun projektin koordinaattori sanoo minulle, ”Vilma, olit oikeassa yöbussilla matkustamisesta. Niitä pitäisi vuorilla välttää viimeiseen asti.” Sovimme, että projektissamme vältämme yöllä matkustamista ja jatkamme keskustelua turvallisuuteen vaikuttavista asioista. Vielä kaksi päivää aiemmin yöbussista kieltäytyminen sai koordinaattorimme hymyilemään hyväntahtoisesti - Jos kerran vaadit.

Safebagaarissa olemme vaihtamassa projektin auton kyydistä bussikyytiin viimeistä kahden tunnin taivalta varten. Bussi on täyteen pakattu. Ilokseni koordinaattorimme katsoo bussia epäillen ja ehdottaa jeeppiä, olisiko se kuitenkin turvallisempi. Suostun empimättä, sillä tie on ihan aidosti aika kapea ja huonokuntoinen. Jatkamme matkaa vielä hetken jeeppiasemalle.

Epäonneksemme asemalla on vain yksi jeeppi ja nolla matkustajaa. Kyyti ei olisi lähdössä vielä useaan tuntiin ja hinta pelkästään meidän kyyditsemisestä on huiman korkea. Onnistuimme kuitenkin lopulta neuvottelemaan kestettävän hinnan. Lähdemme matkaan ja päätämme pyrkiä löytämään muita kylään menijöitä ja näin pienentämään hintaa. Suunnitelmamme onnistuu ja jo asemalta saamme kyytiin kaksi lisämatkustajaa. Seuraavan matkaajan poimimme mukaamme kylän tarkastusasemalta ja mielestäni jeeppi täyttyykin kokonaan kun mukaan hyppää vielä viisi matkustajaa lähikylästä. Nyt kyydissä on 10 henkilöä. Kuskimme tosin ei ole tyytyväinen, sillä parhaimmilla keikoilla jeepin kyydissä keikkuu 25 henkeä. Osa sisällä, osa lavalla ja loput luonnollisesti katolla.

Kylässä jeepin oviin ja ikkunoihin ripustautuu vielä muutamia lyhyen kyydin tarvitsijoita. Me onnistumme tiputtamaan alkuperäisen hinnan neljäsosaan ja pääsemään perille varsin turvallisesti. Olemme yhtä mieltä siitä, että pienillä valinnoilla voi olla suuria seurauksia ja liikenteessä omaan turvallisuuteen voi vaikuttaa. Jopa RVWRMP projektin autoissa olleet turvavyöt tuntuivat koordinaattoristammekin matkan jälkeen ihan järkeviltä.

Ensimmäinen.

Ensimmäinen kadun ylitys. Ensimmäinen ruokakaupassa käynti. Ensimmäinen vastaan kävelevä lehmä. Ensimmäinen öinen herätys kulkukoirien tappeluun. Ensimmäinen ukkosmyrsky. 

Ensimmäisiä uusia asioita on paljon ja päivät kuluvat uutta opetellessa nopeasti.

Myös ensimmäinen työpäivä on vietetty. Työpaikka on kiva. Sinne pujahdetaan kadulla olevien talojen välistä, ylitetään hiekkainen parkkipaikka ja päädytään kauniille punatiilisten talojen ympäröimälle pihamaalle. On pihaan pääsisäänkäyntikin ja portti, mutten ole niitä vielä käyttänyt. Päärakennus on hieno. Alakerrassa on vastaanotto, kopio ja puhelinhuone sekä vierekkäin komissaarien huoneita. Yläkerrassa on johtajan huone, 100 hengen konferenssitila ja lisää komissaarien huoneita. Seinillä on partiomerkkejä, julisteita ja tauluja. Partiosymbolit näkyvät – niin kuin pitääkin.

Pihamaan toisessa, pienemmässä rakennuksessa on meidän projektimme toimisto. Toimisto on oikeastaan aika söpö. Ei mikään ihmeellinen, mutta söpö. Huoneessa meitä työskentelee tällä hetkellä neljä henkilöä, mutta väkeä ainakin ensimmäisten päivien perusteella on usein enemmän. Joku kysyy neuvoa projektin paikallisilta koordinaattoreilta, toinen istuu hetken ja kolmas viettää koko päivän. Nepalin kielen keskustelusta ei aina tiedä mitä asia oikeasti koskee.

Lyhyen kokemuksen perusteella toimiston arki tuntuu mukavalta. Päivää rytmittävät teehetket, jolloin Kanga didi tuo meille chyaa , nepalilaista maitoteetä. Sähkön toimiessa voimme myös itse tehdä murukahvia toimistossa. Jaettu suklaa kruunaa hetken.

Didi tarkoittaa nepaliksi isosiskoa. Useimmissa kodeissa ja työpaikoillakin on didi. Didi huolehtii paikkojen siisteydestä, silittää vaatteita, tiskaa astioita ja keittää teetä. Hän on usein myös kodin silmät silloin kun muu väki on poissa.

Pihamaan pienessä rakennuksessa on lisäksi kirjasto ja partiomuseo. Rakennuksen vieressä on myös pieni hostelli. Siellä voivat yöpyä kauempaa tulevat komissaarit tai vaikkapa koulutuksiin osallistuvat.

Tältä pihamaalta ja näistä rakennuksista koordinoidaan Nepalin Partiolaisten lähes 43 000 jäsenen partiotoimintaa. Toiminta jakaantuu 5 alueeseen. Jokaista aluetta johtaa aluekomissaari apunaan 5-7 osastokomissaaria. Alueet jakaantuvat edelleen 75 piiriin. Piireistä aktiivisia on tällä hetkellä 64. Vuonna 1952 Nepaliin tullut partioliike kattaa nykyään koko maan.

Partion, kuten koko Nepalin, arkeen kuuluu epävarmuus. Suunnitelmia tehdään, niitä muutetaan ja tehdään taas. Jo kahden ensimmäisen päivän aikana olemme ehtineet muuttaa tulevana viikonloppuna toteuttavan Leadership and Strategic Planning workshopin päivämääriä, matkustuspäiviä, kestoa, matkustusvälineitä, materiaaleja ja osallistujia enemmän kuin useaan kertaan.

Tällä hetkellä kuitenkin näyttää, että matkaan lähdetään bussilla huomisiltana. Tavoitteena on saapua läntisen Nepalin Aachamiin lauantaina. Aikaa koko matkalle on varattu viikosta puoleentoista. Matkalle mahtuneekin taas monta ensimmäistä kertaa - ainakin ensimmäinen yöbussi, ensimmäiset oikeat vuoristomaisemat, ensimmäinen yli 35 asteen lämpötila ja ensimmäinen osallistuminen Nepalin Partiolaisten Strategic Plannin and Leadership –koulutukseen.

Matkaan - kohtaamisia lennolta Lontoo-Delhi

Ensimmäinen askel viiden kuukauden vapaaehtoisjaksolla on otettu ja jo 20 tunnin matkustusaikaan mahtui monta mielenkiintoista keskustelua ja kokemusta. Lennolla Lontoosta Delhiin sain istua kahden erilaisen ja kiinnostavan nuoren naisen välissä. Yhdeksän lentotunnin aikana voi oppia toisesta paljon.

Oikealla puolellani istui Espanjalainen Cristina. Muutama lauseen jälkeen tiesimme toisistamme jo paljon. Olimme molemmat matkalla Delhin kautta Kathmanduun. Edessä kummallakin 5 kk työjakso (ensimmäinen sellainen) kehitystyössä. Itselläni Nepalin Partiolaisissa. Cristinalla EU:lla. Kummallakin ilman tuloja. Kumpikin odotti uusia asioita, jännitti asunnon löytymistä, ensimmäistä kaupassakäyntiä ja ikävöi jo kovasti perhettään.

Niinpä, perhe on tärkeä riippumatta maasta tai kulttuurista. Perhe oli tärkeä myös vasemmalla puolellani istuneelle Intialaiselle 26 vuotiaalle Vangasalle. Hän oli menossa tapaamaan perhettään eteläiseen Intiaan kolmen vuoden tauon jälkeen. Edessä olivat sukulaisen häät. Juhlat kestäisivät viisi päivää. Kymmenen päivän pituisiin juhliin ei ollut varaa, mutta viisi päivää ja 300 vierasta saivat tällä kertaa riittää. Luvassa olisivat myös pienemmät juhlat hänen vierailunsa kunniaksi. Koko kylä odotti Lontoossa opiskellutta farmaseuttia vierailulle.

Keskustelun edetessä opin, että Vangasa oli suorittanut yliopisto-opinnot Lontoossa ja saanut tämän jälkeen nopeasti töitä apteekista. Nyt kuitenkin työtahti ja stressaavuus, jatkuva vaatimusten kasvu ja töykeät asiakkaat alkoivat riittää ja äidin toive avioitumisesta tuntua järkevältä. Jatkoimme keskustelua ja opin lisää. Aivan vielä ei avioliitto ollut ajankohtainen, mutta häät voitaisiin pitää noin vuoden kuluttua. Vanhemmat valitsisivat puolison ja Vangasa toivoi puolison vain hyväksyvän hänet. Suurin pelko oli jo suhteellisen korkea ikä, kohta 27 vuotta. Pian puolison löytäminen olisi jo paljon vaikeampaa.

Tiedustelin vielä vanhempien mielipidettä opiskeluun ja työntekoon Lontoossa sekä Vangasan mahdollisuuksiin jatkaa töissä myös avioliiton jälkeen? Entäpä missä häät pidettäisiin? Vastaus oli lyhyt ja varma: Intiassa, kotikylässä - tottakai. Ja kyllä, vanhemmat olivat erittäin ylpeitä ja tukivat tytärtään opinnoissa. Oli upeaa, että hän sai opiskella yliopistossa, pääsi hyviin töihin ja puhui hyvää englantia. Todennäköisesti hän voisi myös työskennellä avioliiton jälkeen, mutta tähän tuskin olisi tarvetta. Työ ja opiskelu on ollut raskasta, päivät pitkiä, asiakkaat usein töykeitä ja nyt olisi tauon paikka. Hän jäisi mieluummin kotiin, tekisi ruokaa miehelleen ja hoitaisi lapsia. Euroopassa elämä oli niin kovin kiireistä.

Lento laskeutui. Cristinan kanssa lähdimme etsimään Kathmandun lennon lähtöporttia, jaoimme saamiamme ennakkotietoja Kathmandun paikoista ja pohdimme millaisiksi elämän seuraavat 5 kk muodostuisivat. Vangasa suuntasi jatkolennolle kohti Intian eteläosia. Halasimme ja toivotimme toisillemme hyvää jatkoa!

Näin alkaneesta matkasta täytyy tulla mielenkiintoinen.