Dhanyabaad!

Aika Nepalissa lähestyy päätöstään. Yritän katsoa tätä jaksoa taaksepäin. Summata yhteen kaikkea näkemääni ja kokemaani. Ei se aivan taida onnistua – saatan tarvita vähän enemmän aikaa. 

Jossakin Mustangin alueen etelälaidalla.

Olen ollut onnekas saadessani mahdollisuuden matkustaa maan kaikilla viidellä alueella idästä länteen. Olen saanut nähdä sen upean luonnon, sen pienet kaukaiset vuoristokylät, kehittyneet resortit, Himalayan vuoriston, Terain alangon ja keski-Nepalin kauniit metsäalueet. Olen saanut liikkua niin lentäen kuin busseilla. Olen nukkunut öitä hotelleissa ja virastojen lattioilla. Olen kyllästymiseen asti odottanut  erilaisia päätöksiä ja hämmästynyt miten tehokkaasti asioita voidaan tehdä silloin kun niistä innostutaan. Olen seissyt ihmisjoukon sivussa ymmärtämättä sanaakaan siitä mitä ympärillä tapahtuu. Olen istunut kunniavieraana useassa tilaisuudessa. Olen nähnyt ja kokenut paljon, mutta päällimmäisenä mieleeni jäävät ihmiset. 

Vahvoja kyläläisiä Tiibetin rajan tuntumassa.

Ne upeat ja rohkeat paikalliset, jotka teoillaan rakentavat menestyvämpää Nepalia. Ne jotka jäävät rakentamaan maata silloin kun muut maasta poistuvat ja ne, jotka uskaltavat kyseenalaistaa kohtalon antamat olosuhteet. Ne ihmiset, joilta olen saanut oppia ja ne ihmiset joiden kanssa olen saanut kokemuksia jakaa. Ne ihmiset, jotka jaksavat aina hymyillä, tarttua kädestä ja olla avuksi.

Olen paennut Kathmandun kaaosta nuorten koulutettujen nepalien ravintolaan. Olen istunut iltoja kuunnellen heidän ajatuksiaan menestyksestä Nepalissa.

Olen painanut hiljaa pääni ystävieni kertoessa pakkoavioliitoistaan tai työstään ihmiskaupan uhrien, nuorten tyttöjen, pelastamiseksi. Olen ollut ylpeä heidän toimistaan näiden vääryyksien lopettamiseksi.

Olen saanut rohkaista Suomeen syksyllä muuttaneita nepaliopiskelijoita. Vaihtanut tietoja kulttuurien eroista ja hymyillyt heidän terveisilleen ihanan järjestäytyneestä, mutta niin kovin hiljaisesta ja maustamattoman ruuan Suomesta.

Nepalinuoria viettämässä lauantaita.

Olen vieraillut kouluissa ja ihmisten kodeissa, olen jutellut, jutellut ja jutellut.

Kaikkien tapojen kanssa en ole sinut. Koen oloni edelleen oudoksi kun kylässä olen ainoa, joka syö ja kaikki muut tuijottavat ringissä ympärilläni. En millään ymmärrä miksi minun pitää aina istua, vaikka joskus olisi kiva vain seisoskella oven pielessä. En käsitä, miksen saa kantaa mitään itse tai miksi minulta kokoajan kysytään onko kaikki hyvin. Siitä huolimatta nepalilaisessa ystävällisyydessä, avoimuudessa ja avuliaisuudessa on jotakin jonka aion tallettaa muistoihin ja tuoda mukanani myös koti-Suomeen. Ihan kohta.

Vaikka ystävällisyys on täällä viritetty huippuunsa, nepalissa ei juuri koskaan kiitetä. Eikä sanalle oikein ole nepalinkielistä versiotakaan. Voit sanoa  ”dhanyabaad”, mutta ei niin oikeasti kukaan sano. Voit sanoa myös ”Thank you”, niin sanoo vähän useampi, mutta joka tapauksessa olet vähän poikkeava kun kiittelet erilaisten asioiden yhteydessä. 

Täällä ei myöskän sanota näkemiin. Puhelukin usein loppu vain laa laa laa..

Koska kuitenkin olen eurooppalainen haluan kiittää. Kiitos aivan jokaiselle, joka on tekstejäni lukenut. Kiitos aivan valtavasti siitä palautteesta, jota olen saanut ja kiitos siitä, että olen saanut ajatuksia kanssanne jakaa.

Kiitos!

Laa laa laa...

Kauniita rituaaleja ja kehityksen esteitä

Olen ollut jälleen onnekas. Olen tavannut joukon mielenkiintoisia, avoimia ja äärimmäisen rohkeita nepalilaisia. Vahvoja ja muutosta haluavia ihmisiä. Olen saanut aseteltua monta hieman hajallaan ollutta osaa maan historiasta ja kulttuurista oikeisiin lokeroihin ja oppinut taas ymmärtämään kaikkea ympärillä olevaa piirun paremmin. 

Yksi näistä rohkeista ajattelijoista on tohtori Rokaya. Nepal Intellectuals Forumin perustajajäsen, kriittinen ajattelija ja ihmisoikeuskomission protestoiva jäsen. Rokaya puhuu maan poliittisesta tilanteesta ja ihmisoikeushaasteista uskottavasti. Rohkeasti. Hänen sanojaan lainaten ainoastaan ihminen, joka on vapaa busineksen vaikutteista, ahneudesta ja kuoleman pelosta, voi puhua teemoista niiden oikeilla nimillä, rehellisesti. Tässä maassa ajatus on helppo allekirjoittaa. Viimeksi vain muutama päivä sitten poliittinen ajattelija sai surmansa.  

"Tuolla harjoittelin ampumaan."

Kathmandussa asuessa voi sulkea silmät maan monelta vakavalta ongelmalta. On helppo unohtaa, että lähes kaikki maan 7 000 vankia istuvat tuomioitaan syyttöminä samaan aikaan kun arviolta 300 000 rikollista kävelee maassa vapaana. On helppo unohtaa, että keskuudessamme elää monta vain muutama vuosi sitten päättyneeseen sisällissotaan osallistunutta sissitaistelijaa. Taistelijaa, jotka ovat joutuneet tarttumaan aseisiin ja taistelijaa, jotka edelleen palaavat tuon ajan tapahtumiin unissaan, kokevat että sodan aikana pahinta oli siskojen ja veljien tappaminen, mutta jotka empimättä tarttuisivat uudelleen aseisiin, jos tilanne sitä vaatisi. On helppo unohtaa, että ihmiskauppa on arkipäivää, samoin lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. On helppo lukea toiveikkaana uutisia paremmasta huomisesta ja samalla unohtaa, että maan hallinto on pahasti korruptoitunut ja siellä vaikuttaa useita rikollisia. Valoisampi tulevaisuus vaatii suuria muutoksia. 

Rokaya listaa kehityksen esteitä: rikollisten rankaisemattomuus, politiikan rikollistuminen ja rikollisuuden politikoituminen. Pyöritän päätäni, siinä vyyhtiä ratkaistavaksi. 

Tapaamisen jälkeen suunnistamme Kathmandussa sijaitsevalle Pashupatinathille. Tällä hindujen pyhimmällä temppelillä vietetään Teej-festivaalia. Erityisesti naisille tarkoitettua juhlaa, jonka aikana 300 000 hindunaista vierailee temppelillä ja toivoo aviomiehelleen onnellista elämäää. Kaduilla tanssivat punaisiin, kaikkein kimaltavimpiin sareihin pukeutuneet naiset. Ilmassa on paljon iloa, sisaruutta ja hymyä. Kaikki ovat laittautuneet parhaimpiinsa.  Tarkkasilmäinen tosin huomaisi, että maoistinaiset pukeutuvat hieman eri tavoin, laulavat hieman eri lauluja. 

Kaiken juhlahumun keskellä temppelin läpi virtaavan Bagmati-joen varrella vietetään useampia hautajaisia. Ruumiit pestään pyhässä joessa, vaatteet poistetaan ja ruumis peitetään kauniilla liinalla. Päälle laitetaan kukista koristeita. Tämän jälkeen ruumis poltetaan joen rannalla olevilla krematorioalustoilla. Ilmaan nousee kalman katkuinen savu.

Naiset katsovat krematoriopaikalle.

Seremonian jälkeen tuhkat lakaistaan jokeen. Pyhäroska  ei saastuta, vaikka sitä joessa virtaa runsaasti. Näin ainakin uskotaan. Pienet pojat sukeltelevat savuavien alustojen juurella ja kalastavat magneeteilla joen pohjasta sinne heitettyjä kolikoita. Palamattomat puut kerätään kuulemma joen rannan pienten kojuravintoloiden polttopuuksi.Minua puistattaa ja takaraivossa kuuluvat Rokayan sanat, joiden mukaan muutosta hidastavat vahva usko vanhoihin rituaaleihin ja kohtaloon. Teoillamme emme voi muuttaa mitään. Kaikki riippuu kohtalosta. 

Poistuessamme temppeliltä ajamme pyhän joen rantaa. Peitämme kasvomme huiveilla ja yritämme olla hengittämättä saastuneesta joesta nousevaa karmaisevaa hajua. Eikö  joku edes voisi muuttaa tapaa jokien saastuttamisesta, ehkä kerätä roskat pois?

Mietin Rokayan sanoja eteenpäin ja katson vielä surullisena temppelillä olevaa kuolevien kotia. Kodissa vanhuksista, joilla ei ole perhettä tai joiden perhe ei heistä voi huolehtia, pidetään huolta. Koti on aivan joen varrella, ikkunat katsovat krematoriopaikoille.

Rokaya listasi ihmisryhmiä, jotka maassa tarvitsevat erityishuomiota: naiset, lapset, maattomat, dalitit (kastittomat), etniset vähemmistöt ja vammaiset. Kaikilla valtavia haasteita, mutta kuitenkin myös toivoa. Nämä ryhmät saavat yhteistyöprojekteissa yhä useammin huomiota. Heidän asemastaan keskustellaan julkisesti. Uutena, yllättävänä ja surullisena ryhmänä listaan lisättiin vanhukset.

Maassa, jossa perheen merkitys on iso ja muitakin kuin verisukulaisia kutsutaan siskoiksi, veljiksi, sediksi ja tädeiksi, on vaikea ymmärtää, että yhä useampi perhe ei pysty vanhenevista sukulaisistaan huolehtimaan. Vanhukset viedään päiväretkelle esimerkiksi tälle Pashupatinath-temppelille. Sinne he päivän jälkeen perheen hiljaa poistuessa myös jäävät.

Päivällä nähdyt ja koetut asiat jättävät jälleen jälkeensä monta kysymystä ja joukon ristiriitaisia tunteita. Päätän kuitenkin antaa itselleni taas hetkeksi luvan sulkea silmäni. Kävelemme kauniin puutarhan ympäröimään kahvilaan. Tilaamme kylmät kokikset ja huokaisemme. Olipa päivä.

****

PS. Päivä jatkui vielä illallisella ihanan, huolehtivan, välittävän ja iloisen nepaliperheen luona. Tämä perhe pitää huolta omista ja muiden ihmisoikeuksista, noudattaa vanhoja perinteitä, mutta katsoo avarakatseisesti myös muuttuvaa maailmaa. Sallii rakkausliitot, korkeakouluttaa tyttärensä ja osallistuu uskollisesti kaikkiin rituaaleihin. Ja huolehtii sekä arvostaa sukunsa vanhimpia.  

Uhrilahjoja ja festivaalielämää edesmenneiden sielujen kanssa

Tauon jälkeen hyppäsin jälleen lauantaina maastopyörän selkään. Suuntana Kathmandun laaksoa ympäröivät kukkulat ja puhtaampi ilma. Ensimmäistä kertaa saimme pyöräillä ilman vesisadetta. Mukavaa.
  

Suunnaksi otimme Kathmandun laakson kaakkoisosat ja kääntöpisteeksi Dhaksinkhalin temppelin. Tämä Kali jumalattaren temppeli on päätepiste tuhansille kanoille, possuille ja vuohille, sillä muista Hindu-jumalista ehkä poiketenkin Kali vaatii palveluksistaan uhrilahjan. Hindut vaeltavat sankoin joukoin temppelille erityisesti silloin kun, elämä näyttää kurjemmat puolensa. Kalilta toivotaaan parannusta sairauksiin tai muuten vaikeiden tilanteiden ratkeamista. Toiveen toteuduttua Kalille annetaan uusi uhrilahja.

Vain hetki ennen uhrausta.

Uhrialuetta peittää vain pieni katos, joten rituaali on kaikkien nähtävillä. Pysähdymme seuraamaan miten paikallinen perhe on saapunut uhraamaan kanan. Rituaali ei ole niin hirvittävä kuin aluksi voisi kuvitella. Isä kuiskaa kanan korvaan rauhoittavia rukouksia ja sen päälle heitetään pyhää vettä. Tämän jälkeen kana annetaan uhraamisen hoitavalle erityiseen kastiin kuuluvalle miehelle. Tätä en vain voi katsoa. Suljen silmäni hetkeksi ja kun avaan ne, ei kanalla enää ole päätä. Uhri on annettu. Seuraavaksi tällä kertaa epäonnisen kanan uskotaan syntyvän korkeampaan elämän muotoon. 

Kanssamme pyöräilevä Sunil pyytää odottamaan hetken. ”I’m going to make a wish.” Hän riisuu kenkänsä ja astuu iloisesti veren punaiseksi värjäämälle temppelin lattialle.  Sunil ei tällä kertaa anna uhrilahjaa, mutta jos esitetty toive toteutuu, palaa hänkin paikalle kiittämään Kali-jumalatarta.

Maisemia paluumatkan varrelta.

Temppelikierroksen jälkeen hyppäämme takaisin polkupyörien selkään ja suunnistamme takaisin Kathmanduun. Paluumatka on huikea. Lähes tunti pelkkää alamäkeä. Itsekin uskallan nyt useamman harjoituskerran jälkeen antaa vauhdin välillä kasvaa. Ihanaa!

Alkuaikana temppelillä nähty uhraus olisi saattanut hätkähdyttää enemmän. Nyt toivon, että Kali-jumalatar on suotuisa mahdollisimman monelle ja pohdin, että kuolemaan suhtaudutaan tässä maassa kovin eri tavoin.

Jo täällä olon alkuaikana ystäväni isoäiti menehtyi pitkän ja onnellisen elämän jälkeen. Tavatessamme ystäväni kertoi tapahtuneesta. Lähes samaan hengenvetoon hän tarjoutui näyttämään kuvia isoäidistään kannettavalta tietokoneelta. Hieman hämilläni heilutin päätäni puolelta toiselle ilmaisten, että mielelläni kuvat näkisin. Siinä olimme kylkikyljessä kyyristyneinä tietokoneen ruudulle ja ihastelimme miten kauniisti edesmennyt isoäiti makasi kotinsa lattialla. Hänelle oli valmisteltu erityinen peti ja häntä ympäröivät kukat. Ystäväni kertoi olevansa kovin onnellinen, sillä näytti vahvasti siltä, että isoäidin sielu oli poistunut otsasta. Se merkitsi, ettei hänen tarvitsisi enää syntyä uudelleen. ”Katso nyt, eikö hän ole kaunis.” Heilutin hitaasti päätä puolelta toiselle, olin samaa mieltä. Kuvat olivat ei vain kauniita, vaan myös äärimmäisen rauhallisia. Kuvissa isoäiti oikeasti hymyili.

Gai Jatra kulkue.

Sunnuntaina matkasimme Bhaktaburiin, perinteiseen Nevarikaupunkiin, jonka vanhat temppelit ja upea arkkitehtuuri saavat huokailemaan. Kaupungissa vietettiin yhtä värikkäimmistä festivaaleista, Gai Jatraa. Gai Jatraa juhlitaan edesmenneiden sielujen kunniaksi. Festivaalin tarkoituksena on muistuttaa, että ihmisen tulee pysyä iloisena myös vaikeina aikoina ja, että edesmenneet perheenjäsenemmekin näkevät meidät mieluummin onnellisina. Keskiajalle ylettyvät perinteet uskovat, että Gai Jatran (Gai = lehmä, Jatra = festivaali) aikana lehmä johdattaa edesmenneet sielut pyhän joen yli paratiisiin. Vielä muutama vuosi sitten Gai Jatran kulkueita johti usein oikea lehmä. Nykyisin lehmät on korvattu bambusta, vanhoista vaatteista ja muista saatavilla olevista materiaaleista itse rakennetuilla patsailla.  Patsaisiin  on ripustettu joukosta poistuneiden rakkaiden kuvia.

Gai Jatra -festivaalin yleisöä.

Lehmän takana tanssivat ja laulavat perheenjäsenet ja ystävät. Lapset pukeutuvat naamareihin ja meno on hulvatonta. Kaikki iloitsevat. Sielujen halutaan nauravan ja nauttivan tästä matkasta. 

Me pakkauduimme kaduille tuhansien ihmisten kanssa. Nauroimme, taputimme käsiämme ja ihastelimme kulkueita. Juhla oli upea ja tähän kaikkeen oli mielestäni myös kätketty tärkeä viisauden siemen.

Nepal yllättää - aina

Kolmen kuukauden maassa olon jälkeen on ensimmäistä kertaa sellainen olo, että olen nähnyt tästä maasta tarpeeksi. Tuntuu ettei sillä ole minulle tai minulla sille mitään annettavaa. Olemme matkustaneet bussissa 13 tuntia. Ulkona on lämmintä reippaasti yli 30 astetta ja pölyistä ilmaa on puhaltanut bussin avoimista ikkunoista sisään  yhtä kauan. Päätä särkee, eikä kukaan osaa sanoa minkä verran matkaa on jäljellä. Varon takapenkiltä niskaan pompuissa lenteleviä nyssyköitä ja yritän rakentaa itselleni koloa, jossa voisin jotenkin nukkua. Voisin itkeä, mutta suljen hetkeksi vain silmät. Mitä ihmettä täällä edes teen?

Linja-autossa on tunnelmaa

Olen vaipumassa uneen, kun bussillinen partiojohtajia alkaa hurrata ja  taputtaa käsiään yhteen. Nepalin partiolaisten johtaja on pujotellut tiensä bussin etupenkiltä käytävälle ja aloittanut nepalilaisen laulun. Sävelellä ja rytmillä ei ole niin väliä kun kaikki liittyvät mukaan. Käsillä lyödään vimmatusti tahtia ja mukana lauletaan niin kovaa kuin mahdollista. Muutama rohkea nousee pomppuista tietä uhmaten ylös penkistään ja alkaa tanssia, toiset tekevät nepalilaisen tanssin liikkeitä käsillään. Kollegani tökkii minua kylkeen, laula, laula ja minähän yritän. Hymyilyttää.

Taitaa tällä maalla sittenkin olla minulle vielä paljon näytettävää ajattelen ja mietin, että enköhän jotakin voi sille myös antaa. Päätän, että heti palattuani Kathmanduun sovin tapaamisen nepaliystäväni kanssa ja ideoimme yhdessä hänen matkatoimistonsa markkinointia. Matkatoimistolla rahoitetaan orpokodin toimintaa.

Bussi jatkaa pomppimistaan. Määränpäänä on ehkä Nepalin kehittynein kaupunki, Sjunsarin maakunnassa sijaitseva Dharan. Siellä toteutetaan projektimme kolmas ”Leadership and  Strategic Planning” koulutus. Kaupungin kadut ovat asfaltoituja. Katuja reunustavat kauniit talot ja leveät jalkakäytävät. Ihmiset liikkuvat paikasta toiseen muuhun maahan verrattuna uusilla autoilla, katumaastureita on pysäköity sinne tänne, ilma on puhdasta ja viemärijärjestelmänkin sanotaan olevan toimiva.  ”Kaiken tämän lisäksi tekevät kauniiden talojen puutarhat kaupungista poikkeuksellisen vihreän”, kirjoitti koordinaattorimme esittelytekstiin, jonka hän  teki harjoitustyönä aloittamalleen englanninkurssille.

Erityisen poikkeuksellista Dharanissa on, että kaupunkilaiset ovat itse rahoittaneet suurimmman osan kehittyneestä infrastruktuurista.

Gurkhien sanotaan olevan maailman kovimpia taistelijoita. ”If a man says he is not afraid of dying he is either lying or he is a Gurkha” vahvistaa asiaa täällä tiheästi viljelty sanonta. Gurkhat palvelevat osana brittiarmeijaa ja toimivat kaikkein haastavimmissa tehtävissä.

Näkymä Dharain viereiseltä kukkulalta

Gurkhat valitaan äärimmäisen tarkan seulan läpi. Valintakokeessa harvinaisia eivät ole kokelaiden vakavatkin loukkaantumiset. Kokeen läpäisseillä on edessä raskas ja äärimmäisen vaativa koulutus sekä palvelus kaukana kotoa. Toisaalta palkintona tästä ei ole vain hyvä palkka vaan myös Britannian eläke ja kansalaisuus. Nepalissa Gurkhia arvostetaan paljon, mutta usea myös kysyy mikseivät nämä miehet taistele kotimaansa eteen? Toisaalta ehkä taistelevatkin, sillä suuri osa eläkkeelle päässeistä Gurkhista sekä muissa Brittiarmeijan yksiköissä tai Intian armeijassa palvelleista sotilaista on asettunut juuri Dharain kaupunkiin. Alueen infrastruktuuri on kehittynyttä ja business pyörii muuta maata vauhdikkaammin. Aiemmin Gurkhat valittiin juuri täällä.

Perille Dharaan saavummme myöhään illalla 6 tuntia suunnitellusta aikataulusta myöhässä, 18 tunnin matkustamisen jälkeen. Majoitumme paikalliseen hostelliin. Minä ja viisi nepalinaista jaamme kaksi leveää sänkyä. Uni tulee nopeasti. Aamulla herätys on aikaisin. Kellon soidessa vieressäni nukkunut nepalinainen on käpertyneenä sängylle. Hän tekee hengitysharjoitusten sarjaa. Toinen naisista joogaa saman aikaisesti sängyn päädyssä ja kolmas puketuu jo sariinsa. Toisella puolellani nukkunut kollegani huikkaa ohimennen ”älä hämmästy, rukoilen hetken” ja sulkee silmänsä. Risti-istunnassa sängyn laidalla hän mumisee läpi jonkin mantran. ”En tietenkään” vastaan, pukeudun ja olen valmis koulutuspäivän alkuun.

Etsimme tiemme paikalliselle partio-toimistolle ja alamme valmistella koulutusta. Hätkähdämme tuolipinon alta juossutta hiirtä, kokoamme koulutuskansioita ja ihmettelemme missä kaikki osallistujat oikein ovat. Kun ilmaisemme ihmetyksen äänen, toteaa johtaja leveästi hymyillen ettei koulutus suinkaan alkaisi tänään. Osallistujat ovat vasta matkalla. Nieleskelemme hetken, ihmettelemme miksei meille aikataulun muuttumisesta ole kerrottu, kohautamme hartioitamme ja alamme suunnitella päivälle uutta ohjelmaa. Kathmanduun paluu näyttää siirtyvän ainakin päivällä, ehkä kahdella. Onneksi olin jälleen pakannut reppuun muutaman ylimääräisen vaatekappaleen juuri tältä varalta.

Välipäivän turistikierros

Ylimääräisestä vapaasta mutoutui mukava. Teimme kolmen tunnin lenkin kiertäen alueen upeaa luontoa ja hienoja temppeleitä, otimme useamman tunnin päiväunet ja vuokrasimme pikkubussin, jolla pääsimme käymään läheisen kukkulan huipulla (1420 m) ihastelemassa pilvien välistä avautuvaa maisemaa Intian puolelle. Näkymä on upea. Pienenä detaljina on kuitenkin todettava, että kysyessäni kävelyä kuvatiin termein ”just a short walk around the city – vain lyhyt kävely kaupungilla”. Lopputuloksena löysin kuitenkin itseni kolmen tunnin luontokävelyltä nahkaisissa flipflopeissa. Näille flipflopeille tämä taisi olla viimeinen matka kanssani. Voi Nepal, nämä olivat jo viidennet loppuunkävellyt kengät.

Onnea tuova hennatatuointi ja sen taiteilija

Toisena iltana muutimme asumaan erään paikallisen johtajan luokse. Nukuimme hänen olohuoneensa lattialla, nautimme teetä ringissä istuen ja saimme kollegani kanssa hänen tyttärensä taiteilemina käsiimme onnea tuovat henna-tautuoinnit. Hyvin nukutun yön jälkeen seuraavan päivän koulutus alkoi suunnitellusti. Tiesin taas miksi täällä olin ja jäin mielenkiinnolla odottamaan mitä tulevat, päivän myöhässä alkaneet, koulutuspäivät ja kotimatka toisivat tullessaan. Muistutin itseäni tätini ohjeesta ja lupasin pitää silmät ja sydämen avoinna.

Ihana koti.

Palasimme tällä viikolla takaisin Kathmanduun muutaman lomaviikon jälkeen. Kiersimme ensin Nepalia ja sen jälkeen Intian Rajasthania.  Takana kaksi hyvin erilaista lomaviikkoa.

Intian ja Nepalin vertailu ei ehkä ole tarpeellista, mutta mielenkiintoista se kuitenkin on. Yllätyin matkalla monesta asiasta. Ehkä syynä oli perehtymättömyys Intiaan ja sen kulttuurin, ehkä se, että odotin jo sopeutuneeni tämän Aasian osan elämään niin, ettei  minua voisi kovin suuresti  yllättää naapurimaan kulttuurilla.

Intiassa matkaaminen oli kuitenkin monelta osin ajatuksia herättävää. Lensimme Kathmandun pieneltä kentältä Delhiin reilun tunnin. Delhin lentokenttä on yksi Aasian vilkkaimmista. Kathmandussa ensimmäiset turvatarkastukset tekivät nepalit, mutta ennen Air Indian koneeseen astumista yhtiön henkilökunta tarkisti kaikki matkustajat uudelleen.

”Mam, what is this?” kuului tarkastajan kysymys käsimatkatavaroissani olleesta Off:n hyttysspraystä. ”It’s a mosquito repellent” oli älykäs vastaukseni. ”No mam. It is a spray. It is not allowed” korjasi tarkastaja ja jatkoi  ”But mam it is ok. Take it this time. But mam don’t tell anyone and mam, do not take it into our airplane next time”.  Tämä taisi jäädä koko Intian matkan ystävällisimmäksi keskusteluksi ja lähes ainoaksi, jossa katsoimme keskustelukaverin kanssa toisiamme silmiin.

Myöhemmin hotellissa kävimme johtajan kanssa keskustelun, jossa seisoimme lähes selät vastakkain ja neuvottelimme jo kertaalleen vahvistetusta hinnasta. Tuijottelimme eri suuntiin ja töksäyttelimme toisillemme lyhyitä lauseita kunnes yhteisymmärrys hinnasta löytyi.

Turistina Delhissä

Lennolla luin kaverilta lainattua Rajasthanin Lonely Planetia ja yritin luoda suunnitelmaa siitä, mitä seuraavien kuuden päivän aikana tekisimme. Vinkkien sijaan tuntui, että kirja keskittyi varoittamaan erilaisista huijareista.  Se kehotti välttämään valematkatoimistoja, agressiivisia ylihintaa tuotteistaan pyytäviä kauppiaita,  papeiksi pukeutuineita kerjäläisiä ja keksittyjä sisäänpääsymaksuja kerääviä huijareita. Lopuksi se vielä muistutti, että kirjoja ostettaessa on hyvä tarkistaa, että jokainen sivu on painoksessa mukana.  Ihan näin suureen huijareiden määrään emme suostuneet uskomaan, mutta ensimmäinen iso ero maiden välillä kyllä löytyy näistä turistihuijauksista ja agressiivisista myyjistä . ”Ei kiitos” ei tunnu Intiassa kuuluvan sanavarastoon.

Vieraillessamme Delhin kuulussa moskeijassa pyysi määrätietoinen vartijanoloinen mies minua pistämään  päälleni pitkän kaavun ennen moskeijaan astumista. Ihmettelin asiaa hieman, koska omaan tietämykseeni vedoten pukeutumiseni oli moskeija-alueelle sopivaa. Pää peitettynä, samoin nilkat, hartiat ja ranteetkin. Muiden vieraiden tarkkailu vahvisti epäilyäni ja oikeaksi sen todisti kaapua palauttaessani vartijan minulta pyytämä rahallinen korvaus. Moskeija oli kaikin puolin ilmainen, mutta seuraavat rahat maksoimme kenkävahdille ja kolmannet moskeijan sisällä rahaa vaatineelle  pyhälle herralle. Niinpä niin.

Toki Nepalissakin on eri hinnat meille turisteille. Turistikaupassa hinta vaihtelee niin kansallisuuden kuin maassa vietetyn ajankin mukaan. Ja paljon on vaikutusta sillä miten hyvin maan hintatason itse tunnet.

Delhin keskustan bazaarikatujen liikennettä

Tinkiminen ja rahan pyytäminen on kuitenkin jotenkin erilaista. Vähemmän agressiivista ja usein keskustelu käydään teen äärellä. Myös ”ei kiitos” hyväksytään ainakin vähän paremmin vastaukseksi. Delhissä myyjät huusivat häikäilemättä toistensa päälle ja hakivat asiakkaita toistensa kaupoista.

Erästä riksakyytiä tingatessamme vanhempi kuski yksinkertaisesti työnsi nuoremman kuskin pois ja yritti tarjota kyytiä omalla riksallaan. Riksoja on muuten Intiassa selvästi Nepalia enemmän. Kathmandussa kadut täyttyvät takseista ja mopoista, Intiassa riksoista, kärryistä, pokupyöristä ja yhtä aikaa selvästi uudemmista autoista. Saastetta tuntuisi olevan Kathmandua vähemmän. Kathmandun vanhat ja huonokuntoiset kulkupelit tupruttavat ilmaan sankkaa mustaa savua, jota tienvarren palavat roskakasat vain vahvistavat.

Intian kierrokseen kuuluivat perinteiset kohteet: Agra ja Taj Mahal, Jaipurin upea vanhakaupunki ja valtava Amber Fortin linnoitus sekä hindujen pyhäkaupunki Pushkar. Pushkarin rajalla kyltti kielsi kaupungin alueella alkoholin  käyttämisen ja hyväksyi vain vegaaniruuan. 

Välimatkat olivat useamman sata kilometriä, mutta kestivät vain murto-osan siitä mitä saman matkan taittamiseen olisi Nepalissa mennyt. Isot, hyväkuntoiset ja monikaistaiset tiet takasivat tasaisen kyydin.

Pidemmillä välimatkoilla aika kului mukavasti ilmastoidun auton takapenkillä kirjoja lukien(!).  Välillä rauhaa häiritsi kuskimme hermostuminen, kun muutama auto ohitti meidät väärältä puolelta. ”Tämä liikenne täällä on niin hullua!”

Mutta minä nautin. Kirjan lukeminen bussissa tai autossa on nimittäin Nepalissa aikamoinen taitolaji, osalla teistä sula mahdottomuus. Ilmastoitu auto on Nepalissa vain muutaman etuoikeus ja liikennevalot hyvä kuvitelma. Isoimmillakin teillä matkan teko on hidasta ja tiet pomppuisia. Ainoalla Nepalin monikaistaisella tiellä ei liikennesäännöistä ole tietoakaan. Lehmien, polkupyörien, kärryjen, tuk-tukien, rekkojen, mikro- ja minibussien sekä taksien iloista sekasortoa sotkevat entisestään tien laidoille ja keskikaistalle pystytetyn aidan yli kipuavat jalankulkijat. Kukapa tietä nyt suojatien kohdalta ylittäisi? Ei sellaista taida edes olla.

Bussimatkailua lähellä Nepalin Pokharaa.

Viikon Intiassa matkaamisen jälkeen oli aika palata Kathmandun kotiin. Aamuyöllä matkasimme läpi hiljaisen Delhin. Kadulle kannetuissa sängyissä, bussipysäkeillä, aidoilla ja korokkeilla nukkui suuri joukko päivällä Delhissä elantonsa riksakuskina tai kauppiaana ansaitsevia. Kadulla nukkuvista, kaikkein penipalkkaisimpia töitä tekevistä ihmisistä, iso joukko on nepaleita, jotka paremman toimeentulon toivossa matkaavat kehittyvään Intiaan tienaamaan perheelleen elantoa. Intian kyljessä on Nepal vielä monelta osin kehittymätön, mutta toisaalta pienessä maassa ystävällisyys ja aitous ovat enemmän läsnä. Turismin ja talouskasvun tuomat haittavaikutukset vielä osin piilossa. Erot rikkaiden ja köyhien välillä ainakin piirun pienempiä.

Ihana koti. Ihanat ihmiset. Näin ajattelin, kun kotiin palatessa lähikaupan vartija tervehti iloisesti ja ihmetteli missä olimme olleet. Kulmakaupan pitäjän äiti hymyili leveästi ja taputti käsivarrelle. Eikä edes taksikuskin kanssa tarvinnut kovin tiukasti neuvotella hinnasta. Hymyilin. On hyvä, ettei tällä kertaa ruoho ollut vihreämpää aidan toisella puolella. Kathmandun kotiin oli kiva palata.

Vatsapöpö

Sain ensimmäisen diagnoosin elimistööni kotiutuneesta alkueläimestä jokin aika sitten. Kathmandussa vesi on likaista. Se on niin likaista, että astioiden pesun jälkeen on oltava äärimmäisen huolellinen niiden kuivaamisessa. Yksikin lautaselle jäänyt vesijohtoveden pisara saattaa riittää tartuttamaan varomattoman. Samoin tapahtuu, jos vihannekset on pesty saastuneella vedellä tai vettä on käytetty pastan keittoon. Pääsääntönä on, että Kathmandussa kaikki ruuanlaitossa käytettävä vesi on pullotettua vettä.

Mies jakamassa juomavettä.

Toisaalta varovaisuudessa ei voi mennä liiallisuuksiin, muuten arjen eläminen muuttuisi hankalaksi. Yllättävän nopeasti sitä tottuukin kraanaveden sijaan ottamaan veden isosta tankista keittiön nurkasta ja pyyhkäisemään astioihin jääneen huuhteluveden pois servetillä. Ja kyllä, sitä oppii myös olemaan uhraamatta liian montaa ajatusta koko asialle.

Eikä varovaisuus aina edes auttaisi. Liian usein olen nähnyt kun isoja, sinisiä ja turvalliseksi todettuja vesitonkkia  on täytetty ei niin puhtaista julkisista kaivoista. Mistään en voi tietää päätyvätkö nämä vedet ravintolan ruuanlaittoon tai jopa lähikauppaan myytäviksi. Toivottavasti eivät.

Ja monsuuniaikaan veden laatu vain pahenee. Erilaisten pöpöjen ja alkueläinten määrä moninkertaistuu. Ei auta kuin olla itse tarkkana ja toivoa, että omassa elimistössä otusten määrä pysyy kurissa ja vastustuskyky vahvana. Ja onneksi se toistaiseksi on pysynyt (koputan puuta).

Omaa alkueläintänikin esiintyy vain monsuunikaudella. Paikallinen väestö sekä maassa pidempään oleilleet ovat sille immuuneja.Seuraavalla monsuunikaudella en siis enää voisi tätä otusta edes saada. Tällä kertaa sen kuitenkin sain. Suunta siis Kathmandun kansainväliselle klinikalle. Klinikalta sain mukaani, diagnoosin lisäksi, kirkkaan keltaisia antibioottitabletteja pakattuna minigrip-pussiin. Pussin päälle kirjattiin ohjeet kuulakärkikynällä. ”Tabletti aamuin illoin ruuan jälkeen.” Minkäänlaista pakkausselostetta ei tietenkään mukana ollut. Antibiootit taskussa, yhtä alkueläinkokemusta rikkaampana marssin ulos klinikalta. Selvisin vieläkin (koputan uudelleen puuta) suhteellisen helpolla ilman vakavaa sairastelua.

Vedenjakelua paikallisella festivaalilla.

Olo on jälleen etuoikeutettu.Vaikka minulta puuttui immuniteetti,  voin tehdä paljon erilaisten otusten ja pöpöjen välttämiseksi.Voin ostaa puhdasta vettä niin paljon kuin haluan. Voin pestä vedellä vihannekset ja voin keittää siihen pastan. Voin jopa pestä sillä hampaani. Voin vieläpä kantaa mukanani vedenpuhdistustabletteja siltä varalta, että puhdasta vettä ei olisikaan saatavilla. Ja jos pöpö kuitenkin taas yllättää, voin aina pistäytyä sairaalassa tarkistuttamassa olotilani. Ja ennen kaikkea voin tarvittaessa ostaa itselleni lääkkeet. Suurella osalla väestöstä ei näistä mahdollisuuksista ole yhtäkään. Ei välttämättä mahdollisuutta edes päästä tapaamaan sairaanhoitajaa.

Puhtaan juomaveden puute on Nepalissa iso ongelma. Samoin sen aiheuttamat taudit. Alle viisivuotiaiden lasten yleisin kuolinsyy on vedestä saatu vatsapöpö ja päivittäin näemme lehdissä uutisia myös aikuisista uhreista. Järjestöt ja valtio pyrkivät tilannetta parantamaan pystyttämällä väliaikaisia klinikoita riskiajoiksi ja kouluttamalla väestöä mm. käsienpesun tärkeydestä. Suurin osa tartunnoista olisi helposti hoidettavissa, jos hoitoa vain olisi tarjolla. 

Kiertävä vesikannu.

Myös Kathmandussa pula vedestä on kova. Laakson pahasti saastunut maaperä tekee pohjaveden käyttämisen lähes mahdottomaksi. Vesi tuodaankin Kathmanduun tankkiautoilla, jotka täyttävät rakennusten pihoissa olevia vesitankkeja. Kaikilla ei tankkeja kuitenkaan ole, ei tällöin myöskään juoksevaa vettä.Vesi on kuitenkin jostain otettava ja silloin puhtaus usein kärsii.

Myös veden juominen on oma taiteenlajinsa. Vettä juodaan kaikkien kanssa samasta pullosta, kannusta tai jonkinlaisesta pönikästä. Juomalaseja käytetään vain hienoimmissa ravintoloissa.  Tärkeää on, että vesiastia ei koske suuta. Ei ole harvinaista että juomisen jälkeen vettä on pitkin kasvoja ja vaatteita.   

Vedestä täällä puhutaan paljon. Kun kerron Suomalaisen vesijohtoveden puhtaudesta saan osakseni epäuskoisia katseita ja pitkän listan kysymyksiä. Juoda hanasta, oikeasti, kaikkiallako? Miten vesi taloihin tulee? Kuka putket on rakentanut? Entä kuka järjestelmää ylläpitää? Mihin käytetty vesi ohjataan? Ja miten paljon vedestä oikein maksatte?

Taidatte olla onnekkaita?

Ristiriitainen paratiisi

Vuorimaisemia läntisessä Nepalissa.

Nepal on ulkonaliikkujan paratiisi. Kaikki maailman yli kahdeksaantuhanteen metriin kurottavat vuoret sijaitsevat Nepalin ja Tiibetin ylängön väliin sijoittuvalla Himalajan vuoristoalueella. Maassa on 20 koskenlaskuun sopivaa jokea ja kymmenen virallista luonnonpuistoa. Luonnonpuistot ja niihin liittyvät alueet kattavat Nepalin pinta-alasta yli 23 prosenttia. Maan rajojen sisäpuolelle mahtuu niin subtrooppista savannia, viidakkoa kuin maailman korkeimmat vuoretkin. Maa Nepalissa kohoaa vain 150 km matkalla lähes merenpinnan tasosta yli 8 800 metriin.  

On helppo kuvitella, että moninainen luonto pitää sisällään valtavan määrän erilaisia vaellus-, pyöräily- ja melontareittejä. Täällä juostaan maailman korkein maraton, jonka lähtö tapahtuu 4,5 km korkeudesta Annapurna Base Campista. Maastopyöräilijät taas ottavat mittaa toisistaan samoissa maisemissa kiertävässä Yak Attack –kilpailussa. Kilpailun kesto on  11 päivää ja sen aikana kivutaan 800 metristä  5,5 kilometriin. Näistä kisoista en toki haaveile, mutta tämän maan luonto on jo valloittanut ison osan sydämestäni. Jos vain mahdollista, on viikonloppuna päästävä jonnekin pääkaupunki  Kathmandun ulkopuolelle. Koskenlaskua kumiveneillä olen testannut kahdesti. Ensin helpolla Thrisuli-joella Kathmandun eteläpuolella, sitten haastavammalla Tiibetin ylängöltä alkunsa saavalla Bhote Kosilla.

Suvantokohta rauhallisemmalla Thrisuli-joella.

Thrisulilla hauskimmaksi osuudeksi muotoutui joessa uiminen ja koskien alas kelluminen. Pelastusliivit päällä, kypärät päässä ja kengät jalassa - tietysti. Bhota Kosilla taas ensimmäisen päivän vietimme treenaten. ”Right side forward!”, ”Get down!”, ”Over right!” –käskyjen tultua tutuiksi, pääsimme toisena päivänä joen hurjemmalle osuudelle. Välillä kumiveneen köysistä piti pitää ihan tosissaan kiinni ja kyllä veneestä kertaalleen tiputtiinkin. Mukana olleet turvakajakit olivat tosin nopeasti paikalle ja koko miehistö saatiin takaisin kumiveneeseen. Tämä on kuitenkin hyvä muistutus siitä, että koskenlaskuun lähdettäessä on syytä käyttää hetki turvallisen ja vastuullisen yrityksen valintaan.

Hurjien koskien välissä, saimme ihailla myös maisemia.  Etenimme syvällä kanjonissa, vihreiden rinteiden ympäröiminä. Näimme maaseudun asukkaita keräämässä polttopuita ja tekemässä peltotöitä. Pujottelimme läpi pienten kylien.  Idyllistä, vaan ei taaskaan aivan. Joen varren talot olivat vaarallisesti vyöryherkillä törmillä. Vuosittain monsuunikausi aiheuttaa pienissä kylissä miljoonien rupioiden tuhoja. Noussut vedenpinta huuhtoo rantoja ja mutavyöryt rikkovat teitä ja rakennuksia. Likavedet huuhdotaan suoraan jokiin ja liian usein myös jätteet pinotaan talojen taakse, jokien rannoille. Monsuuni vie jätteet kyllä mennessään. Nyt uiminen ei tuntunut lainkaan niin houkuttelevalta kuin edellisellä kerralla. Vaikka ei vesi silloinkaan täysin puhdasta tainnut olla.

Kosken pauhuja Bhote Kosilla.

Monsuunin jatkuessa ei Bhota Kosilla enää lasketa. Veden pinta nousee vaarallisen korkeaksi ja tyrskyt muuttuvat liian haastaviksi. Samaan aikaan kesällä rauhallinen Thrisuli tarjoaa kasvaneen vesimäärän myötä aivan uusia haasteita ja kiehtoo myös kajakeilla liikkuvia kokeneempia melojia.

Toinen monsuunikaudella mielenkiintoiseksi muuttuva harrastus on maastopyöräily. Pyöräilyn suosio kasvaa jatkuvasti. Eikä ihme, vapaapäivisin Kathmandun laakson pölyä on helppo paeta ympäröiville kukkuloille. Jo puolentunnin kapuamisen jälkeen on ilmaa huomattavasti helpompi hengittää ja kasvoja normaalisti pyörällä liikuttaessa peittävän hengityssuojan voi pakata reppuun.

Viikko sitten suunnistimme pohjoiseen kohti Kakania vievää tietä. Aamuyöstä heräilin useaan otteeseen kuuntelemaan kattoja piiskaavia sadepisaroita ja jylisevää ukkosta. Olin varma, että aamulla ei matkaan pääsisi. Kun kello kuudelta soi, oli sade kuitenkin muuttunut kevyeksi tihkuksi.  Kun kaupungista oli päästy ulos sai sadetakin jo riisua kokonaan.  Aamutee nautittiin pienellä aaltopelleistä kyhätyllä kojulla. Sen jälkeen suunnistimme pois päätieltä, kohti pienempiä Kathmandua ympäröiviä kyliä.

Poljimme riisipeltojen keskellä ja sen mitä itse tiellä selviytymiseltä kykenimme, ihastelimme meneillään olevaa riisinistutusta. Kaikkialla polvia myöden mudassa olleet, punasävyisiin vaatteisiin pukeutuneet, kyläläiset istuttivat vaalean vihreitä riisintaimia kukkuloiden rinteille pengerretyille pelloille.

Kyläläisiä riisinistutuksessa

Riittävä sademäärä takaa hyvät riisisadot. Sateen jumalaa, Rato Machhendranathia, juhlitaan monsuunikauden alla erityisesti Kathmandun laaksossa. Mutta tuo sade hyvän sadon lisäksi paljon haasteitakin. Jo nyt monsuunikauden alussa, olisi näihin pikkukyliin ollut mahdoton päästä muuten kuin jalkaisin tai maastopyörillä.

Tiet olivat paikoin kymmenien senttien syvyydeltä mutavelliä. Osin ne olivat jo kokonaan romahtaneet ja pyörällä piti taiteilla vain puolimetrisiä tiestä jäljellä olevia kaistaleita pitkin. Rehellisyyden nimissä, jouduimme osassa paikkoja myös taluttamaan pyörät kuivemmalle alueella. Hauskaa, mutaista ja maisemaltaan upeaa. Kuitenkin yhtä aikaa mielessä kaiveli harmistus siitä, että monsuunin päätyttyä, olisi tie jälleen kyläläisten toimesta rakennettava uudelleen.

Samanlaisten ristiriitojen kanssa kamppailen täällä usein. Toisaalta näen edessäni upean maan, upeine matkailumahdollisuuksineen ja valloittavine ihmisineen, toisaalta köyhän ja tietämättömänkin maan, joka vuosi toisensa jälkeen taistelee samojen ongelmien kanssa.

Onneksi yhä useampi matkailuyritys on sitoutunut ainakin jonkinlaiseen sosiaaliseen vastuuseen. Koskea laskettaessa valitsimme yrityksen, joka osallistuu jokien suojeluun ja tiedon levittämiseen sekä takaa ettei ainakaan omalla toiminnallaan vahingoita luontoa yhtään lisää. Pyörillä olemme olleet maastossa  porukalla, jossa mukana on pyörämekaanikoiksi opiskelevia vankien lapsia. Nuoret ovat korvaamaton apua silloin, kun pyörien vaihteet takkuavat tai ketjut katkeavat. He saavat arvokasta kokemusta luonnossa liikkumisesta ja apuoppaana toimimisesta, mutta ennen kaikkea he saavat elää ihmisarvoista elämää sen sijaan, että viettäisivät nuoruutensa vankiloissa vanhempiensa mukana tai kadulla elämästään taistellen.

Luonnossa liikuttaessa erilaisten valintojen vaikutukset voi nähdä selvästi.

Monsuuni vaikuttaa moneen

Monsuunikausi Nepalissa on alkanut. Saamme päivittäin erilaisia sadekuuroja. Rajuimmat kestävät vain parikymmentä minuuttia, maltillisemmat saattavat ropista koko päivän. Sateen jälkeen onneksi aina paistaa aurinko ja Kathmandun ilma on hetken vähän puhtaampi. Hyvällä tuurilla näemme viereiset vuoret.

 20 minuutin sadekuuro

Sade vaikuttaa kaikkeen. Jalkaan pitää nyt valita sellaiset kengät, joilla voi tarvittaessa kahlata katupölyn ja öljyn tummaksi värjäämässä vedessä. On parasta, jos kenkien kastuminen ei haittaa. Kosteassa ilmassa kengät eivät helposti kuivu. Sandaalit on todettu parhaaksi vaihtoehdoksi, mutta jalat on syytä pestä usein.

Koska käveleminen ei kadulla aina ole mukavaa, nostavat taksit hintojaan. Jo suhteellisen hyviksi kehittyneistä taksien hintaneuvottelutaidoista huolimatta jouduin eilen maksamaan 50 rupiaa (0,50 eur) ylimääräistä mennen tullen kun käväisin kaupungissa. Tämä kuskeille suotakaan, sillä helppoa ei sateella ajaminen Kathmandussa ole.

Jonkin aikaa sitten matkasin kotiin kaatosateessa. Ikkunat huurussa pujottelimme taksin kanssa kapeita ja pimeitä katuja kohti kotitaloa. Syvimmissä lätäköissä vesi tulvi sisälle ovien väleistä. Ja hups, sitten se tapahtui. Taksin oikea eturengas oli tipahtanut kadussa olleeseen kuoppaan. Siinä kökötimme takarenkaat ilmassa, täysin kennossa, yksi rengas syvällä kadun kuopassa ja hirmuisessa kaatosateessa. Itku, ajattelin, tästä taitaa tulla kävelymatka. 

Olin väärässä. Vain hetki ja auton ympärille oli kokoontunut ainakin kymmenen hengen avulias miesjoukko. Hetkessä auto oli nostettu pois kuopasta. Itse en saanut edes nousta ulos autosta operaation onnistumista odottamaan. Toiselle puolelle autoa sain sentään siirtyä painoksi. Hetken päästä matka jatkui. 

 

Sadepilviä Kathmandun laakson yllä.

Monsuunin alettua ovat kadut täyttyneet syvenevien kuoppien lisäksi ojia kaivavista ja viemäreitä avaavista joukkioista. Uusia ojia ilmestyy katujen varsille päivittäin ja lähes jokaiselta kadunpätkältä löytyy nyt auki kaivettu viemäri. Viemäreistä poistetaan kuivalla kaudella niihin kertynyttä roskaa ja pölyä. Suomalaisella suunnittele-valmistaudu-vauraudu –mentaliteetilla on toisinaan pakko ihmetellä, miksei tätä työtä tehty muutamaa viikkoa aiemmin. Monsuunin alku kun oli päivän tarkkuudella jo reilusti etukäteen tiedossa ja voisi kuvitella, että kuivalla kaudella työn tekeminenkin olisi sujunut huomattavasti mukavammin. Likavedessä ei tuolloin olisi tarvinnut seistä polvia myöten.

Monsuuni tuo mukanaan myös joukon muita huomioita. Katukuvaan ovat ilmestyneet oransseihin haalarisadeasuihin pukeutuneet liikennettä ohjaavat poliisit. Skootterikuskit taas pukevat ylleen sadeviitat, jotka ylettyvät yli koko ajopelin. Ajovalon kohdalla viitassa on läpinäkyvä ikkuna, jotta myös pimeällä ajaminen onnistuu. Riksojen suojaksi viritellään lisäpressuja, eikä harvinainen näky ole sateenvarjon kanssa eteenpäin pyrkivä polkupyöräilijäkään. Erilaisten sadeasujen kirjo on valtava, eikä matkaan kannatta kotoa lähteä ilman, että repussa on ainakin jonkinlainen sateensuoja.

Sateet saavat metsät vihertämään.

Kaupungissa monsuuni taitaa lopulta olla varuste- ja asennekysymys. Maaseudulla se taas on yhtä aikaa elintärkeä ja äärimmäisen vaarallinen ilmiö. Monsuuni takaa pelloille runsaat sadot. Se saa riisiviljelmät vihertämään, maissipellot kurottamaan korkeuksiin ja putsaa metsät pölystä. Toisaalta se aiheuttaa maanvyöryjä, rikkoo teitä ja huuhtoo siltoja. Monsuunin aikana myös veden laatu entisestään heikkenee ja erilaiset vatsataudit vaivaavat niin maalla kuin kaupungissakin. Terveydenhuolto on kovilla.

Monsuunin haittavaikeuksia ei vähennä valtava tiedon puute. Maata viljellään kestämättömin menetelmin ja rinteiden puut hakataan liian usein pois uusien viljelmien tieltä. Loppu metsästä kerätään polttopuuksi. Metsien tuhoutuminen yhdistettynä ilmastonmuutoksen vahvistamaan monsuuniin on tuhoisa yhdistelmä. Kun puunjuuret eivät enää sido maaperää, saa monsuunisade rauhassa pyyhkiä maata mennessään. 

Olimme palaamassa Kathmanduun kenttämatkan jälkeen. Päivää aiemmin pompimme tietä helposti eteenpäin. Paluumatkalla pikkuautomme joutui kuitenkin vaikeuksiin, sillä osa tiestä oli muuttunut mutavelliksi. Auto piti useampaan kertaan työntää liikkeelle. Vetistä peltoa muistuttavaa tietä enemmän meitä kuitenkin harmitti ja kauhistutti vuorenrinteellä kyyhöttänyt talon puolikas. Puolet rakenteilla olleesta talosta oli edellisen yön sateiden aikana huuhtoutunut rotkoon. Ihmiset olivat kunnossa, mutta ensimmäistä monsuuniaan eläneen uuden talon tuhoutuminen harmitti. Itse mietin eikö taloa olisi voinut rakentaa edes pikkuisen kauemmas vyöryherkästä rinteestä?

Luomisen tuskaa – koulunkäyntiä Nepalissa

Kuluneella viikolla vierailin tärkeää työtä tekevän Loo Niva järjestön luona. Osallistuin järjestön yhteistyökoulun englannin tunneille päivän ajan. Se oli mielenkiintoista.

Loo Niva on lasten oikeuksiin keskittyvä järjestö, jonka projekteissa on mm. parannettu opetuksen laatua ja tuettu köyhimpien lasten mahdollisuuksia osallistua opetukseen. Alkunsa järjestö sai vuonna 1994, kun joukko paikallisia nuoria päätti perustaa kirjaston.

Aamulla matkustin tunnin matkan Sainbun kylään taksilla. Neuvottelujen jälkeen sovimme hinnaksi 4 euroa. Olin tyytyväinen sillä hinta oli lähellä suunnittelemaani ja varmasti kuskille reilu. En ollut aivan varma määränpäästä, mutta muistikirjaan piirretyn kartan avulla reitti kylään löytyi yllättävänkin helposti. Pysähdys Wai Wai nuudelitehtaan eteen ja kas, toimisto oli juuri sellaisen ison puun takana, jonka olin karttaan piirtänyt. (kartta oli muuten kopioitu järjestön rakenteilla olevilta sivuilta: www.loonivachild.org.np).

Jo taksimatka oli jälleen elämys. Tällä kertaa kohdalle osui varsin vauhdikas kuski. Ei kun menoksi. Radio päälle ja paikallinen poppi soimaan niin, että välillä teki mieli peittää korvat käsillä. Vaikka tielle osui jonkinnäköinen tukos, ei kuski hämääntynyt. Jarrut pohjaan, 180 asteen käännös ja muutaman takapihan kautta kiertoreitille. Olin salaa tyytyväinen. Olisin varmasti ajoissa perillä.

Toimiston portailla minua odottivat suomalaiset opettajaopiskelijat Tea ja Virpi. Heidän mukanaan pääsin paikalliseen kouluun, jossa osallistuimme neljälle englannintunnille. Opetus oli..hmm..erilaista.

Ensimmäiseksi pienten tunnille. Oppilaat istuvat lattialla matalien neliön mallisten pöytien ympärillä. ”Good morning miss” kajautti luokka opettajan astuessa sisälle. Sen jälkeen olimmekin valmiita aloittamaan opiskelun. Teemana olivat tervehdykset ja niinpä 45 minuutin tunti käytettiin toistaen noin 10 tervehdystä. Osallistavia menetelmiä saimme mukaan, kun opettaja pyysi vuorotellen eri oppilaita tulemaan luokan eteen ja toimimaan esilukijoina. Ja kaikki toistivat yhteen ääneen läpi koko oppitunnin.

Good morning Mina. Good morning.

Good bye Mina. Bye Bye.

Good afternoon Mina. Good Afternoon.

Good night Mina. Good night.

Bye Bye Mina. Bye.

Seuraavaksi vuorossa oli isompien oppilaiden tunti. Nyt istuimme pulpeteissa ja estradi annettiin Tealle ja Virpille. Olemme jo aiemmin keskustelleet siitä kuinka vaikeaa lapsille on oman tekstin tuottaminen ja nyt lapsia pyritään tähän rohkaisemaan. Menetelmät ovat nepaleille uusia. Tekstin tuottaminen vaikeaa.

Tunti aloitetaan meille tutulla leikillä, jossa kysymyksiä esittämällä yritetään ratkaista sana, jota yksi oppilaista miettii. Kysymyksiin vastataan vain ”kyllä” tai ”ei”. Alku on hidas ja tarvitaan useampi esimerkkikierros ennen kuin kukaan uskaltaa esittää ensimmäistä kysymystä. Tästä eteenpäinkin kysymykset tahtovat noudattaa taululla olevia esimerkkejä. Vain muutama uskaltaa keksiä kokonaan uuden kysymyksen.

Suomalaiset opettajat kehuvat omista kysymyksistä voimakkaasti, mutta oppilaat ovat varovaisia. Vääristä vastauksista saa omalta opettajalta tuiman katseen. Läpsäys jää kuitenkin tällä kertaa pois. Paikalla on liian monta länsimaista silmäparia.

Tean ja Virpin viimeisellä tunnilla leikitään sanamatoa ja jatketaan lauseita. ”In the beginning of my summer holiday I will..” ja ”In the middle of my holiday I will..”. Osallistujat ovat isompia ja opettajatkin tutumpia. Sanamato lähtee liikkeelle vauhdilla ja hetkessä koko taulu on kirjoitettu täyteen toinen toisesta jatkettuja sanoja. Oppilaat nousevat innokkaasti seisomaan viitatessaan ja välillä opettajilta vaaditaan jo kovempaa kuria. Puheenvuoro on vain yhdellä kerrallaan. Monen silmissä kiiltää innostus. Tässä on meininkiä, tuumin.

Myös lauseiden jatkaminen onnistuu yllättävän hyvin. Lauseet jatkuvat: “visit my village”, “do my homework” tai vain “work”. Niinpä, loma ei näille lapsille ole aina vain leikin aikaa. Onneksi mukaan mahtuu myös muutama “play football”, ”sing” ja ”see friends”.

Viimeiselle tunnille osallistumme sivustaseuraajina. Kyseessä on kielioppitunti. Jokaisen tulee ulkoa opetella niin verbien, adjektiivien, pronominien kuin prepositioidenkin määritelmät. Myös esimerkit pitää muistaa täsmälleen oikein. Soveltamiselle ei ole tilaa. Pahoin pelkään, ettei kovinkaan moni oppilaista ymmärrä mitä ulkoaopetellut, osin lähes tieteelliset, määritelmät tarkoittavat.

Opetusmenetelmät kehittyvät, mutta vielä matka osallistavaan opetukseen, yksiöiden erityispiirteiden huomioimiseen tai edes kovin kannustavaan ilmapiiriin on pitkä. Opetuksen laatu kaipaa selvää kohennusta, eikä siihen vaikuta vähiten opettajien alhainen arvostus ja kouluttamattomuus. Paikallinen sanonta kuuluu ”jos et saa mitään työtä, voit aina olla opettaja”. Ilmapiiri on muuttumassa, mutta muutos on hidasta. Korkeakoulujen opettajat tulevat pääosin Intiasta. Nepalissa ei riittävän korkeatasoisia opettajia vielä pystytä kouluttamaan.

Suunta on kuitenkin varmasti oikea. Useat hallitukset ovat halunneet nostaa koulutuksen tasoa ja peruskoulu on lailla säädetty ilmaiseksi. Koko totuus ei toki ole näin kaunis, sillä koulut veloittavat edelleen runsaasti erilaisia maksuja. Omat maksunsa on muun muassa rekisteröitymisellä, kokeilla ja liikuntatunneilla. Myös oppikirjoja on välillä hankittava itse ja koulupuku teetetään räätälillä.

Hienoa kuitenkin on, että tällä hetkellä koulunkäynnin aloittaa yli 90% lapsista. Poliittiset uudistukset ovat parantaneet koulutuksen asemaa ja lukutaitoisten määrä on kasvanut upeasti lukutaitoprosentin ollessa jo lähellä 70:tä. Tyttöjä on koulussa lähes yhtä paljon kuin poikia ja myös alimman kastiluokan, dalitien, lapset pääsevät yhä useammin kouluun. Keskeytysprosentti on kuitenkin suuri ja seuraavat isot ponnistukset ovatkin koulutuksen laadun parantamisessa.

Tärkeä roolinsa tässä prosessissa on myös usealla suomalaisella projektilla.

Päivän jälkeen oli palattava takaisin Kathmanduun. Aamun hurja taksikyyti sai jatkoa poukkoillen ja pujotellen Kathmandun vilkkaassa liikenteessä matkaa tehneeltä paikallisbussilta. Ja jotta päivän kyyditykset olisivat olleet täydelliset, saimme illan seinäkiipeilyharjoitusten päätteeksi kyydin kotiin taksikuskilta, joka osoitti Kathmandun iltaa kohti tyhjenneillä kaduilla lähes rallikuskimaisia otteita.