Ristiriitainen paratiisi

Vuorimaisemia läntisessä Nepalissa.

Nepal on ulkonaliikkujan paratiisi. Kaikki maailman yli kahdeksaantuhanteen metriin kurottavat vuoret sijaitsevat Nepalin ja Tiibetin ylängön väliin sijoittuvalla Himalajan vuoristoalueella. Maassa on 20 koskenlaskuun sopivaa jokea ja kymmenen virallista luonnonpuistoa. Luonnonpuistot ja niihin liittyvät alueet kattavat Nepalin pinta-alasta yli 23 prosenttia. Maan rajojen sisäpuolelle mahtuu niin subtrooppista savannia, viidakkoa kuin maailman korkeimmat vuoretkin. Maa Nepalissa kohoaa vain 150 km matkalla lähes merenpinnan tasosta yli 8 800 metriin.  

On helppo kuvitella, että moninainen luonto pitää sisällään valtavan määrän erilaisia vaellus-, pyöräily- ja melontareittejä. Täällä juostaan maailman korkein maraton, jonka lähtö tapahtuu 4,5 km korkeudesta Annapurna Base Campista. Maastopyöräilijät taas ottavat mittaa toisistaan samoissa maisemissa kiertävässä Yak Attack –kilpailussa. Kilpailun kesto on  11 päivää ja sen aikana kivutaan 800 metristä  5,5 kilometriin. Näistä kisoista en toki haaveile, mutta tämän maan luonto on jo valloittanut ison osan sydämestäni. Jos vain mahdollista, on viikonloppuna päästävä jonnekin pääkaupunki  Kathmandun ulkopuolelle. Koskenlaskua kumiveneillä olen testannut kahdesti. Ensin helpolla Thrisuli-joella Kathmandun eteläpuolella, sitten haastavammalla Tiibetin ylängöltä alkunsa saavalla Bhote Kosilla.

Suvantokohta rauhallisemmalla Thrisuli-joella.

Thrisulilla hauskimmaksi osuudeksi muotoutui joessa uiminen ja koskien alas kelluminen. Pelastusliivit päällä, kypärät päässä ja kengät jalassa - tietysti. Bhota Kosilla taas ensimmäisen päivän vietimme treenaten. ”Right side forward!”, ”Get down!”, ”Over right!” –käskyjen tultua tutuiksi, pääsimme toisena päivänä joen hurjemmalle osuudelle. Välillä kumiveneen köysistä piti pitää ihan tosissaan kiinni ja kyllä veneestä kertaalleen tiputtiinkin. Mukana olleet turvakajakit olivat tosin nopeasti paikalle ja koko miehistö saatiin takaisin kumiveneeseen. Tämä on kuitenkin hyvä muistutus siitä, että koskenlaskuun lähdettäessä on syytä käyttää hetki turvallisen ja vastuullisen yrityksen valintaan.

Hurjien koskien välissä, saimme ihailla myös maisemia.  Etenimme syvällä kanjonissa, vihreiden rinteiden ympäröiminä. Näimme maaseudun asukkaita keräämässä polttopuita ja tekemässä peltotöitä. Pujottelimme läpi pienten kylien.  Idyllistä, vaan ei taaskaan aivan. Joen varren talot olivat vaarallisesti vyöryherkillä törmillä. Vuosittain monsuunikausi aiheuttaa pienissä kylissä miljoonien rupioiden tuhoja. Noussut vedenpinta huuhtoo rantoja ja mutavyöryt rikkovat teitä ja rakennuksia. Likavedet huuhdotaan suoraan jokiin ja liian usein myös jätteet pinotaan talojen taakse, jokien rannoille. Monsuuni vie jätteet kyllä mennessään. Nyt uiminen ei tuntunut lainkaan niin houkuttelevalta kuin edellisellä kerralla. Vaikka ei vesi silloinkaan täysin puhdasta tainnut olla.

Kosken pauhuja Bhote Kosilla.

Monsuunin jatkuessa ei Bhota Kosilla enää lasketa. Veden pinta nousee vaarallisen korkeaksi ja tyrskyt muuttuvat liian haastaviksi. Samaan aikaan kesällä rauhallinen Thrisuli tarjoaa kasvaneen vesimäärän myötä aivan uusia haasteita ja kiehtoo myös kajakeilla liikkuvia kokeneempia melojia.

Toinen monsuunikaudella mielenkiintoiseksi muuttuva harrastus on maastopyöräily. Pyöräilyn suosio kasvaa jatkuvasti. Eikä ihme, vapaapäivisin Kathmandun laakson pölyä on helppo paeta ympäröiville kukkuloille. Jo puolentunnin kapuamisen jälkeen on ilmaa huomattavasti helpompi hengittää ja kasvoja normaalisti pyörällä liikuttaessa peittävän hengityssuojan voi pakata reppuun.

Viikko sitten suunnistimme pohjoiseen kohti Kakania vievää tietä. Aamuyöstä heräilin useaan otteeseen kuuntelemaan kattoja piiskaavia sadepisaroita ja jylisevää ukkosta. Olin varma, että aamulla ei matkaan pääsisi. Kun kello kuudelta soi, oli sade kuitenkin muuttunut kevyeksi tihkuksi.  Kun kaupungista oli päästy ulos sai sadetakin jo riisua kokonaan.  Aamutee nautittiin pienellä aaltopelleistä kyhätyllä kojulla. Sen jälkeen suunnistimme pois päätieltä, kohti pienempiä Kathmandua ympäröiviä kyliä.

Poljimme riisipeltojen keskellä ja sen mitä itse tiellä selviytymiseltä kykenimme, ihastelimme meneillään olevaa riisinistutusta. Kaikkialla polvia myöden mudassa olleet, punasävyisiin vaatteisiin pukeutuneet, kyläläiset istuttivat vaalean vihreitä riisintaimia kukkuloiden rinteille pengerretyille pelloille.

Kyläläisiä riisinistutuksessa

Riittävä sademäärä takaa hyvät riisisadot. Sateen jumalaa, Rato Machhendranathia, juhlitaan monsuunikauden alla erityisesti Kathmandun laaksossa. Mutta tuo sade hyvän sadon lisäksi paljon haasteitakin. Jo nyt monsuunikauden alussa, olisi näihin pikkukyliin ollut mahdoton päästä muuten kuin jalkaisin tai maastopyörillä.

Tiet olivat paikoin kymmenien senttien syvyydeltä mutavelliä. Osin ne olivat jo kokonaan romahtaneet ja pyörällä piti taiteilla vain puolimetrisiä tiestä jäljellä olevia kaistaleita pitkin. Rehellisyyden nimissä, jouduimme osassa paikkoja myös taluttamaan pyörät kuivemmalle alueella. Hauskaa, mutaista ja maisemaltaan upeaa. Kuitenkin yhtä aikaa mielessä kaiveli harmistus siitä, että monsuunin päätyttyä, olisi tie jälleen kyläläisten toimesta rakennettava uudelleen.

Samanlaisten ristiriitojen kanssa kamppailen täällä usein. Toisaalta näen edessäni upean maan, upeine matkailumahdollisuuksineen ja valloittavine ihmisineen, toisaalta köyhän ja tietämättömänkin maan, joka vuosi toisensa jälkeen taistelee samojen ongelmien kanssa.

Onneksi yhä useampi matkailuyritys on sitoutunut ainakin jonkinlaiseen sosiaaliseen vastuuseen. Koskea laskettaessa valitsimme yrityksen, joka osallistuu jokien suojeluun ja tiedon levittämiseen sekä takaa ettei ainakaan omalla toiminnallaan vahingoita luontoa yhtään lisää. Pyörillä olemme olleet maastossa  porukalla, jossa mukana on pyörämekaanikoiksi opiskelevia vankien lapsia. Nuoret ovat korvaamaton apua silloin, kun pyörien vaihteet takkuavat tai ketjut katkeavat. He saavat arvokasta kokemusta luonnossa liikkumisesta ja apuoppaana toimimisesta, mutta ennen kaikkea he saavat elää ihmisarvoista elämää sen sijaan, että viettäisivät nuoruutensa vankiloissa vanhempiensa mukana tai kadulla elämästään taistellen.

Luonnossa liikuttaessa erilaisten valintojen vaikutukset voi nähdä selvästi.

Monsuuni vaikuttaa moneen

Monsuunikausi Nepalissa on alkanut. Saamme päivittäin erilaisia sadekuuroja. Rajuimmat kestävät vain parikymmentä minuuttia, maltillisemmat saattavat ropista koko päivän. Sateen jälkeen onneksi aina paistaa aurinko ja Kathmandun ilma on hetken vähän puhtaampi. Hyvällä tuurilla näemme viereiset vuoret.

 20 minuutin sadekuuro

Sade vaikuttaa kaikkeen. Jalkaan pitää nyt valita sellaiset kengät, joilla voi tarvittaessa kahlata katupölyn ja öljyn tummaksi värjäämässä vedessä. On parasta, jos kenkien kastuminen ei haittaa. Kosteassa ilmassa kengät eivät helposti kuivu. Sandaalit on todettu parhaaksi vaihtoehdoksi, mutta jalat on syytä pestä usein.

Koska käveleminen ei kadulla aina ole mukavaa, nostavat taksit hintojaan. Jo suhteellisen hyviksi kehittyneistä taksien hintaneuvottelutaidoista huolimatta jouduin eilen maksamaan 50 rupiaa (0,50 eur) ylimääräistä mennen tullen kun käväisin kaupungissa. Tämä kuskeille suotakaan, sillä helppoa ei sateella ajaminen Kathmandussa ole.

Jonkin aikaa sitten matkasin kotiin kaatosateessa. Ikkunat huurussa pujottelimme taksin kanssa kapeita ja pimeitä katuja kohti kotitaloa. Syvimmissä lätäköissä vesi tulvi sisälle ovien väleistä. Ja hups, sitten se tapahtui. Taksin oikea eturengas oli tipahtanut kadussa olleeseen kuoppaan. Siinä kökötimme takarenkaat ilmassa, täysin kennossa, yksi rengas syvällä kadun kuopassa ja hirmuisessa kaatosateessa. Itku, ajattelin, tästä taitaa tulla kävelymatka. 

Olin väärässä. Vain hetki ja auton ympärille oli kokoontunut ainakin kymmenen hengen avulias miesjoukko. Hetkessä auto oli nostettu pois kuopasta. Itse en saanut edes nousta ulos autosta operaation onnistumista odottamaan. Toiselle puolelle autoa sain sentään siirtyä painoksi. Hetken päästä matka jatkui. 

 

Sadepilviä Kathmandun laakson yllä.

Monsuunin alettua ovat kadut täyttyneet syvenevien kuoppien lisäksi ojia kaivavista ja viemäreitä avaavista joukkioista. Uusia ojia ilmestyy katujen varsille päivittäin ja lähes jokaiselta kadunpätkältä löytyy nyt auki kaivettu viemäri. Viemäreistä poistetaan kuivalla kaudella niihin kertynyttä roskaa ja pölyä. Suomalaisella suunnittele-valmistaudu-vauraudu –mentaliteetilla on toisinaan pakko ihmetellä, miksei tätä työtä tehty muutamaa viikkoa aiemmin. Monsuunin alku kun oli päivän tarkkuudella jo reilusti etukäteen tiedossa ja voisi kuvitella, että kuivalla kaudella työn tekeminenkin olisi sujunut huomattavasti mukavammin. Likavedessä ei tuolloin olisi tarvinnut seistä polvia myöten.

Monsuuni tuo mukanaan myös joukon muita huomioita. Katukuvaan ovat ilmestyneet oransseihin haalarisadeasuihin pukeutuneet liikennettä ohjaavat poliisit. Skootterikuskit taas pukevat ylleen sadeviitat, jotka ylettyvät yli koko ajopelin. Ajovalon kohdalla viitassa on läpinäkyvä ikkuna, jotta myös pimeällä ajaminen onnistuu. Riksojen suojaksi viritellään lisäpressuja, eikä harvinainen näky ole sateenvarjon kanssa eteenpäin pyrkivä polkupyöräilijäkään. Erilaisten sadeasujen kirjo on valtava, eikä matkaan kannatta kotoa lähteä ilman, että repussa on ainakin jonkinlainen sateensuoja.

Sateet saavat metsät vihertämään.

Kaupungissa monsuuni taitaa lopulta olla varuste- ja asennekysymys. Maaseudulla se taas on yhtä aikaa elintärkeä ja äärimmäisen vaarallinen ilmiö. Monsuuni takaa pelloille runsaat sadot. Se saa riisiviljelmät vihertämään, maissipellot kurottamaan korkeuksiin ja putsaa metsät pölystä. Toisaalta se aiheuttaa maanvyöryjä, rikkoo teitä ja huuhtoo siltoja. Monsuunin aikana myös veden laatu entisestään heikkenee ja erilaiset vatsataudit vaivaavat niin maalla kuin kaupungissakin. Terveydenhuolto on kovilla.

Monsuunin haittavaikeuksia ei vähennä valtava tiedon puute. Maata viljellään kestämättömin menetelmin ja rinteiden puut hakataan liian usein pois uusien viljelmien tieltä. Loppu metsästä kerätään polttopuuksi. Metsien tuhoutuminen yhdistettynä ilmastonmuutoksen vahvistamaan monsuuniin on tuhoisa yhdistelmä. Kun puunjuuret eivät enää sido maaperää, saa monsuunisade rauhassa pyyhkiä maata mennessään. 

Olimme palaamassa Kathmanduun kenttämatkan jälkeen. Päivää aiemmin pompimme tietä helposti eteenpäin. Paluumatkalla pikkuautomme joutui kuitenkin vaikeuksiin, sillä osa tiestä oli muuttunut mutavelliksi. Auto piti useampaan kertaan työntää liikkeelle. Vetistä peltoa muistuttavaa tietä enemmän meitä kuitenkin harmitti ja kauhistutti vuorenrinteellä kyyhöttänyt talon puolikas. Puolet rakenteilla olleesta talosta oli edellisen yön sateiden aikana huuhtoutunut rotkoon. Ihmiset olivat kunnossa, mutta ensimmäistä monsuuniaan eläneen uuden talon tuhoutuminen harmitti. Itse mietin eikö taloa olisi voinut rakentaa edes pikkuisen kauemmas vyöryherkästä rinteestä?

Luomisen tuskaa – koulunkäyntiä Nepalissa

Kuluneella viikolla vierailin tärkeää työtä tekevän Loo Niva järjestön luona. Osallistuin järjestön yhteistyökoulun englannin tunneille päivän ajan. Se oli mielenkiintoista.

Loo Niva on lasten oikeuksiin keskittyvä järjestö, jonka projekteissa on mm. parannettu opetuksen laatua ja tuettu köyhimpien lasten mahdollisuuksia osallistua opetukseen. Alkunsa järjestö sai vuonna 1994, kun joukko paikallisia nuoria päätti perustaa kirjaston.

Aamulla matkustin tunnin matkan Sainbun kylään taksilla. Neuvottelujen jälkeen sovimme hinnaksi 4 euroa. Olin tyytyväinen sillä hinta oli lähellä suunnittelemaani ja varmasti kuskille reilu. En ollut aivan varma määränpäästä, mutta muistikirjaan piirretyn kartan avulla reitti kylään löytyi yllättävänkin helposti. Pysähdys Wai Wai nuudelitehtaan eteen ja kas, toimisto oli juuri sellaisen ison puun takana, jonka olin karttaan piirtänyt. (kartta oli muuten kopioitu järjestön rakenteilla olevilta sivuilta: www.loonivachild.org.np).

Jo taksimatka oli jälleen elämys. Tällä kertaa kohdalle osui varsin vauhdikas kuski. Ei kun menoksi. Radio päälle ja paikallinen poppi soimaan niin, että välillä teki mieli peittää korvat käsillä. Vaikka tielle osui jonkinnäköinen tukos, ei kuski hämääntynyt. Jarrut pohjaan, 180 asteen käännös ja muutaman takapihan kautta kiertoreitille. Olin salaa tyytyväinen. Olisin varmasti ajoissa perillä.

Toimiston portailla minua odottivat suomalaiset opettajaopiskelijat Tea ja Virpi. Heidän mukanaan pääsin paikalliseen kouluun, jossa osallistuimme neljälle englannintunnille. Opetus oli..hmm..erilaista.

Ensimmäiseksi pienten tunnille. Oppilaat istuvat lattialla matalien neliön mallisten pöytien ympärillä. ”Good morning miss” kajautti luokka opettajan astuessa sisälle. Sen jälkeen olimmekin valmiita aloittamaan opiskelun. Teemana olivat tervehdykset ja niinpä 45 minuutin tunti käytettiin toistaen noin 10 tervehdystä. Osallistavia menetelmiä saimme mukaan, kun opettaja pyysi vuorotellen eri oppilaita tulemaan luokan eteen ja toimimaan esilukijoina. Ja kaikki toistivat yhteen ääneen läpi koko oppitunnin.

Good morning Mina. Good morning.

Good bye Mina. Bye Bye.

Good afternoon Mina. Good Afternoon.

Good night Mina. Good night.

Bye Bye Mina. Bye.

Seuraavaksi vuorossa oli isompien oppilaiden tunti. Nyt istuimme pulpeteissa ja estradi annettiin Tealle ja Virpille. Olemme jo aiemmin keskustelleet siitä kuinka vaikeaa lapsille on oman tekstin tuottaminen ja nyt lapsia pyritään tähän rohkaisemaan. Menetelmät ovat nepaleille uusia. Tekstin tuottaminen vaikeaa.

Tunti aloitetaan meille tutulla leikillä, jossa kysymyksiä esittämällä yritetään ratkaista sana, jota yksi oppilaista miettii. Kysymyksiin vastataan vain ”kyllä” tai ”ei”. Alku on hidas ja tarvitaan useampi esimerkkikierros ennen kuin kukaan uskaltaa esittää ensimmäistä kysymystä. Tästä eteenpäinkin kysymykset tahtovat noudattaa taululla olevia esimerkkejä. Vain muutama uskaltaa keksiä kokonaan uuden kysymyksen.

Suomalaiset opettajat kehuvat omista kysymyksistä voimakkaasti, mutta oppilaat ovat varovaisia. Vääristä vastauksista saa omalta opettajalta tuiman katseen. Läpsäys jää kuitenkin tällä kertaa pois. Paikalla on liian monta länsimaista silmäparia.

Tean ja Virpin viimeisellä tunnilla leikitään sanamatoa ja jatketaan lauseita. ”In the beginning of my summer holiday I will..” ja ”In the middle of my holiday I will..”. Osallistujat ovat isompia ja opettajatkin tutumpia. Sanamato lähtee liikkeelle vauhdilla ja hetkessä koko taulu on kirjoitettu täyteen toinen toisesta jatkettuja sanoja. Oppilaat nousevat innokkaasti seisomaan viitatessaan ja välillä opettajilta vaaditaan jo kovempaa kuria. Puheenvuoro on vain yhdellä kerrallaan. Monen silmissä kiiltää innostus. Tässä on meininkiä, tuumin.

Myös lauseiden jatkaminen onnistuu yllättävän hyvin. Lauseet jatkuvat: “visit my village”, “do my homework” tai vain “work”. Niinpä, loma ei näille lapsille ole aina vain leikin aikaa. Onneksi mukaan mahtuu myös muutama “play football”, ”sing” ja ”see friends”.

Viimeiselle tunnille osallistumme sivustaseuraajina. Kyseessä on kielioppitunti. Jokaisen tulee ulkoa opetella niin verbien, adjektiivien, pronominien kuin prepositioidenkin määritelmät. Myös esimerkit pitää muistaa täsmälleen oikein. Soveltamiselle ei ole tilaa. Pahoin pelkään, ettei kovinkaan moni oppilaista ymmärrä mitä ulkoaopetellut, osin lähes tieteelliset, määritelmät tarkoittavat.

Opetusmenetelmät kehittyvät, mutta vielä matka osallistavaan opetukseen, yksiöiden erityispiirteiden huomioimiseen tai edes kovin kannustavaan ilmapiiriin on pitkä. Opetuksen laatu kaipaa selvää kohennusta, eikä siihen vaikuta vähiten opettajien alhainen arvostus ja kouluttamattomuus. Paikallinen sanonta kuuluu ”jos et saa mitään työtä, voit aina olla opettaja”. Ilmapiiri on muuttumassa, mutta muutos on hidasta. Korkeakoulujen opettajat tulevat pääosin Intiasta. Nepalissa ei riittävän korkeatasoisia opettajia vielä pystytä kouluttamaan.

Suunta on kuitenkin varmasti oikea. Useat hallitukset ovat halunneet nostaa koulutuksen tasoa ja peruskoulu on lailla säädetty ilmaiseksi. Koko totuus ei toki ole näin kaunis, sillä koulut veloittavat edelleen runsaasti erilaisia maksuja. Omat maksunsa on muun muassa rekisteröitymisellä, kokeilla ja liikuntatunneilla. Myös oppikirjoja on välillä hankittava itse ja koulupuku teetetään räätälillä.

Hienoa kuitenkin on, että tällä hetkellä koulunkäynnin aloittaa yli 90% lapsista. Poliittiset uudistukset ovat parantaneet koulutuksen asemaa ja lukutaitoisten määrä on kasvanut upeasti lukutaitoprosentin ollessa jo lähellä 70:tä. Tyttöjä on koulussa lähes yhtä paljon kuin poikia ja myös alimman kastiluokan, dalitien, lapset pääsevät yhä useammin kouluun. Keskeytysprosentti on kuitenkin suuri ja seuraavat isot ponnistukset ovatkin koulutuksen laadun parantamisessa.

Tärkeä roolinsa tässä prosessissa on myös usealla suomalaisella projektilla.

Päivän jälkeen oli palattava takaisin Kathmanduun. Aamun hurja taksikyyti sai jatkoa poukkoillen ja pujotellen Kathmandun vilkkaassa liikenteessä matkaa tehneeltä paikallisbussilta. Ja jotta päivän kyyditykset olisivat olleet täydelliset, saimme illan seinäkiipeilyharjoitusten päätteeksi kyydin kotiin taksikuskilta, joka osoitti Kathmandun iltaa kohti tyhjenneillä kaduilla lähes rallikuskimaisia otteita.

Kengät kuluvat.

Tiedoksenne: olen kävellyt täällä jo kahdet sandaalit puhki. Toisissa on ihan oikeasti reikä, toisissa pohjaa vain muutama milli. 

Kävelen täällä paljon. Se johtuu osin siitä, että kävellen on mielenkiintoista tutustua uuteen kaupunkiin. Kävellessä huomaa enemmän asioita kuin vaikkapa istuessa taksin kyydissä. Silloin on jotenkin tarkkaavaisempi.

Tai ei se kyllä alkuun ollut aivan näin. Kadut täällä ovat kuoppaisia ja kaduilla on kaikenlaisia kiviä, koloja ja roskakasoja. Niihin on äärimmäisen helppo kompastua. Ensimmäisten viikkojen aikana kävellessä katse olikin tiukasti maassa ja silloin kun halusin katsoa ympärilleni oli parasta pysähtyä. 

Osin runsas kävely johtuu myös siitä, että työpäiväni alkavat vasta klo 11. Aamut ovat hyvää aikaa uuden tutkimiselle. Usein aamupäivisin olen hoitanut juoksevia asioita, käynyt salilla tai vain tutkinut uusia alueita. Tutkimusretkien tekeminen on täällä varsin helppoa. Uudelle kujalle, kadulle tai alueelle eksyy ilman suurempia ponnisteluja. Kathmandusta ei ole olemassa kovin tarkkoja karttoja, eikä kaupungin kaduilla ole nimiä. YK:n työntekijät ottavat kodeistaan GPS koordinaatit, jotta hädän tullen talojen paikat löydetään. Me muut piirrämme itse karttoja lähetystöillemme.

Kadut eivät myöskään noudata ruutukaavaa, vaan ne saattavat kaartua lähes minne tahansa. Yhtenä tällaisena seikkailuaamuna olin päättänyt tutkia uuden reitin toimistollemme. Lopputulema oli kuitenkin se, että löysin itseni täsmälleen päinvastaisesta suunnasta kuin minne olin kuvitellut päätyväni. Se siitä muka hyvästä suuntavaistosta ja yrityksestä lukea karttaa.

Eksyminen ei onneksi haittaa, sillä usein juuri silloin löytää ne mielenkiintoisimmat alueet. Matkalle pitää vain muistaa varata riittävästi aikaa. 

On Kathmandussa myös julkinen liikenne sekä iso joukko takseja ja turistien suosimilla alueilla vielä bonuksena riksoja. Takseilla pääseekin kätevästi silloin kun aikataulu on tiukempi tai kohdalle osuu monsuunikautta edeltävä sadekuuro. Sateita saamme tällä hetkellä muutaman kerran viikossa.

Taksia vielä huomattavasti edullisempi vaihtoehto on hypätä johonkin paikallisliikenteen kulkupelin kyytiin. Tarjolla on ainakin busseja, minibusseja, makrobusseja ja tuk-tukeja. Voi olla että muitakin. Eri bussityyppien eroja en ole vielä onnistunut selvittämään. Tuk-tukista tiedän, että se kulkee kolmella pyörällä ja pitää liikkuessaan enemmän mopoa kuin autoa muistuttavaa ääntä. 

Yhden tällaisen tuk-tukin kyydissä olen ollut. Se on aika vähän. Ehkäpä otan seuraavaksi tavoitteekseni opetella matkustamaan näillä vempeleillä. Viikonloppuna olin palaamassa Bouddhanath –temppeliltä ja päätin kokeilla paikallisliikennettä. Rohkeasti siis vain käsi pystyyn ja pysäyttämään tietä pitkin puksuttavia kolmipyöräisiä. Keskustelu kuljettajan kanssa vakuutti, että olemme matkalla kotini lähelle. Lopputulema ei kuitenkaan tälläkään kertaa ollut täsmälleen toivottu, vaan päädyin puolentunnin matkustuksen jälkeen toiselle puolelle kaupunkia yleiselle bussien lähtöpaikalle, Ratna Parkiin.

Hmm. Ja jälleen edessä oli reilu kävelymatka. Kengät kuluivat.

Tänään korjasin kenkiäni jo kolmannen kerran. Kengissäni ei nimittäin ollut enää pohjia. Pohjat eivät olleet irronneet vaan puhtaasti kuluneet pois. Huuh. Ei muuta kuin suutarille.

Suutareita on täällä paljon. He avaavat liikkeensä kadulla olevaan riittävän leveään kohtaan joka aamu. Levittävät jonkinlaisen pyyhkeen kadulle ja latovat sen viereen tarvittavat tavarat. Liiman, langan, kengänkiillotus aineet, vasaran. Sen jälkeen voi alkaa asiakkaiden odotus.

Perinteisesti suutarit kuuluvat koskemattomien kastiin, Sarkeihin. Sarkit ovat osa daliteja, kastittomia, arvoltaan kaikkein vähäisimpiä. Tekevät likaiset työt. Huonon arvostuksen näkee myös suutarin palkassa. Se on usein vain muutamia kymmeniä senttejä.

Kathmandussa kuitenkin uskon, että suutareilla on kohtuulliset oltavat. Pölyiset kadut, monsuunisateet ja kuumuus syövät hyviäkin kenkiä nopeasti. Suutarille on usein tarvetta. Tänä aamunakin oli jonoa.

Näyttäessäni lähes puhkikuluneita varvassandaaleitani odotin vähintäänkin epäuskoista päänpudistusta. Niin huonossa kunnossa kenkäni olivat. Näin ei kuitenkaan käynyt. Suutari ojensi minulle pienen olkisen jakkaran, antoi omat kenkänsä, jottei minun tarvitsisi odottaa paljain jaloin ja aloitti työn. Puolen tunnin kuluttua oli minulla jalassani korjatut sandaalit. Ne olivat saaneet uudet kumipohjalliset vanhasta auton sisärenkaasta.

Ekologista, kustannustehokasta ja vieläpä erittäin hyvää palvelua. Olin tyytyväinen ja maksoin varmasti ainakin kolminkertaisen hinnan. Tässä kohdassa huijatuksi tuleminen ei minua haitannut.