Dhanyabaad!

Aika Nepalissa lähestyy päätöstään. Yritän katsoa tätä jaksoa taaksepäin. Summata yhteen kaikkea näkemääni ja kokemaani. Ei se aivan taida onnistua – saatan tarvita vähän enemmän aikaa. 

Jossakin Mustangin alueen etelälaidalla.

Olen ollut onnekas saadessani mahdollisuuden matkustaa maan kaikilla viidellä alueella idästä länteen. Olen saanut nähdä sen upean luonnon, sen pienet kaukaiset vuoristokylät, kehittyneet resortit, Himalayan vuoriston, Terain alangon ja keski-Nepalin kauniit metsäalueet. Olen saanut liikkua niin lentäen kuin busseilla. Olen nukkunut öitä hotelleissa ja virastojen lattioilla. Olen kyllästymiseen asti odottanut  erilaisia päätöksiä ja hämmästynyt miten tehokkaasti asioita voidaan tehdä silloin kun niistä innostutaan. Olen seissyt ihmisjoukon sivussa ymmärtämättä sanaakaan siitä mitä ympärillä tapahtuu. Olen istunut kunniavieraana useassa tilaisuudessa. Olen nähnyt ja kokenut paljon, mutta päällimmäisenä mieleeni jäävät ihmiset. 

Vahvoja kyläläisiä Tiibetin rajan tuntumassa.

Ne upeat ja rohkeat paikalliset, jotka teoillaan rakentavat menestyvämpää Nepalia. Ne jotka jäävät rakentamaan maata silloin kun muut maasta poistuvat ja ne, jotka uskaltavat kyseenalaistaa kohtalon antamat olosuhteet. Ne ihmiset, joilta olen saanut oppia ja ne ihmiset joiden kanssa olen saanut kokemuksia jakaa. Ne ihmiset, jotka jaksavat aina hymyillä, tarttua kädestä ja olla avuksi.

Olen paennut Kathmandun kaaosta nuorten koulutettujen nepalien ravintolaan. Olen istunut iltoja kuunnellen heidän ajatuksiaan menestyksestä Nepalissa.

Olen painanut hiljaa pääni ystävieni kertoessa pakkoavioliitoistaan tai työstään ihmiskaupan uhrien, nuorten tyttöjen, pelastamiseksi. Olen ollut ylpeä heidän toimistaan näiden vääryyksien lopettamiseksi.

Olen saanut rohkaista Suomeen syksyllä muuttaneita nepaliopiskelijoita. Vaihtanut tietoja kulttuurien eroista ja hymyillyt heidän terveisilleen ihanan järjestäytyneestä, mutta niin kovin hiljaisesta ja maustamattoman ruuan Suomesta.

Nepalinuoria viettämässä lauantaita.

Olen vieraillut kouluissa ja ihmisten kodeissa, olen jutellut, jutellut ja jutellut.

Kaikkien tapojen kanssa en ole sinut. Koen oloni edelleen oudoksi kun kylässä olen ainoa, joka syö ja kaikki muut tuijottavat ringissä ympärilläni. En millään ymmärrä miksi minun pitää aina istua, vaikka joskus olisi kiva vain seisoskella oven pielessä. En käsitä, miksen saa kantaa mitään itse tai miksi minulta kokoajan kysytään onko kaikki hyvin. Siitä huolimatta nepalilaisessa ystävällisyydessä, avoimuudessa ja avuliaisuudessa on jotakin jonka aion tallettaa muistoihin ja tuoda mukanani myös koti-Suomeen. Ihan kohta.

Vaikka ystävällisyys on täällä viritetty huippuunsa, nepalissa ei juuri koskaan kiitetä. Eikä sanalle oikein ole nepalinkielistä versiotakaan. Voit sanoa  ”dhanyabaad”, mutta ei niin oikeasti kukaan sano. Voit sanoa myös ”Thank you”, niin sanoo vähän useampi, mutta joka tapauksessa olet vähän poikkeava kun kiittelet erilaisten asioiden yhteydessä. 

Täällä ei myöskän sanota näkemiin. Puhelukin usein loppu vain laa laa laa..

Koska kuitenkin olen eurooppalainen haluan kiittää. Kiitos aivan jokaiselle, joka on tekstejäni lukenut. Kiitos aivan valtavasti siitä palautteesta, jota olen saanut ja kiitos siitä, että olen saanut ajatuksia kanssanne jakaa.

Kiitos!

Laa laa laa...

Kauniita rituaaleja ja kehityksen esteitä

Olen ollut jälleen onnekas. Olen tavannut joukon mielenkiintoisia, avoimia ja äärimmäisen rohkeita nepalilaisia. Vahvoja ja muutosta haluavia ihmisiä. Olen saanut aseteltua monta hieman hajallaan ollutta osaa maan historiasta ja kulttuurista oikeisiin lokeroihin ja oppinut taas ymmärtämään kaikkea ympärillä olevaa piirun paremmin. 

Yksi näistä rohkeista ajattelijoista on tohtori Rokaya. Nepal Intellectuals Forumin perustajajäsen, kriittinen ajattelija ja ihmisoikeuskomission protestoiva jäsen. Rokaya puhuu maan poliittisesta tilanteesta ja ihmisoikeushaasteista uskottavasti. Rohkeasti. Hänen sanojaan lainaten ainoastaan ihminen, joka on vapaa busineksen vaikutteista, ahneudesta ja kuoleman pelosta, voi puhua teemoista niiden oikeilla nimillä, rehellisesti. Tässä maassa ajatus on helppo allekirjoittaa. Viimeksi vain muutama päivä sitten poliittinen ajattelija sai surmansa.  

"Tuolla harjoittelin ampumaan."

Kathmandussa asuessa voi sulkea silmät maan monelta vakavalta ongelmalta. On helppo unohtaa, että lähes kaikki maan 7 000 vankia istuvat tuomioitaan syyttöminä samaan aikaan kun arviolta 300 000 rikollista kävelee maassa vapaana. On helppo unohtaa, että keskuudessamme elää monta vain muutama vuosi sitten päättyneeseen sisällissotaan osallistunutta sissitaistelijaa. Taistelijaa, jotka ovat joutuneet tarttumaan aseisiin ja taistelijaa, jotka edelleen palaavat tuon ajan tapahtumiin unissaan, kokevat että sodan aikana pahinta oli siskojen ja veljien tappaminen, mutta jotka empimättä tarttuisivat uudelleen aseisiin, jos tilanne sitä vaatisi. On helppo unohtaa, että ihmiskauppa on arkipäivää, samoin lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. On helppo lukea toiveikkaana uutisia paremmasta huomisesta ja samalla unohtaa, että maan hallinto on pahasti korruptoitunut ja siellä vaikuttaa useita rikollisia. Valoisampi tulevaisuus vaatii suuria muutoksia. 

Rokaya listaa kehityksen esteitä: rikollisten rankaisemattomuus, politiikan rikollistuminen ja rikollisuuden politikoituminen. Pyöritän päätäni, siinä vyyhtiä ratkaistavaksi. 

Tapaamisen jälkeen suunnistamme Kathmandussa sijaitsevalle Pashupatinathille. Tällä hindujen pyhimmällä temppelillä vietetään Teej-festivaalia. Erityisesti naisille tarkoitettua juhlaa, jonka aikana 300 000 hindunaista vierailee temppelillä ja toivoo aviomiehelleen onnellista elämäää. Kaduilla tanssivat punaisiin, kaikkein kimaltavimpiin sareihin pukeutuneet naiset. Ilmassa on paljon iloa, sisaruutta ja hymyä. Kaikki ovat laittautuneet parhaimpiinsa.  Tarkkasilmäinen tosin huomaisi, että maoistinaiset pukeutuvat hieman eri tavoin, laulavat hieman eri lauluja. 

Kaiken juhlahumun keskellä temppelin läpi virtaavan Bagmati-joen varrella vietetään useampia hautajaisia. Ruumiit pestään pyhässä joessa, vaatteet poistetaan ja ruumis peitetään kauniilla liinalla. Päälle laitetaan kukista koristeita. Tämän jälkeen ruumis poltetaan joen rannalla olevilla krematorioalustoilla. Ilmaan nousee kalman katkuinen savu.

Naiset katsovat krematoriopaikalle.

Seremonian jälkeen tuhkat lakaistaan jokeen. Pyhäroska  ei saastuta, vaikka sitä joessa virtaa runsaasti. Näin ainakin uskotaan. Pienet pojat sukeltelevat savuavien alustojen juurella ja kalastavat magneeteilla joen pohjasta sinne heitettyjä kolikoita. Palamattomat puut kerätään kuulemma joen rannan pienten kojuravintoloiden polttopuuksi.Minua puistattaa ja takaraivossa kuuluvat Rokayan sanat, joiden mukaan muutosta hidastavat vahva usko vanhoihin rituaaleihin ja kohtaloon. Teoillamme emme voi muuttaa mitään. Kaikki riippuu kohtalosta. 

Poistuessamme temppeliltä ajamme pyhän joen rantaa. Peitämme kasvomme huiveilla ja yritämme olla hengittämättä saastuneesta joesta nousevaa karmaisevaa hajua. Eikö  joku edes voisi muuttaa tapaa jokien saastuttamisesta, ehkä kerätä roskat pois?

Mietin Rokayan sanoja eteenpäin ja katson vielä surullisena temppelillä olevaa kuolevien kotia. Kodissa vanhuksista, joilla ei ole perhettä tai joiden perhe ei heistä voi huolehtia, pidetään huolta. Koti on aivan joen varrella, ikkunat katsovat krematoriopaikoille.

Rokaya listasi ihmisryhmiä, jotka maassa tarvitsevat erityishuomiota: naiset, lapset, maattomat, dalitit (kastittomat), etniset vähemmistöt ja vammaiset. Kaikilla valtavia haasteita, mutta kuitenkin myös toivoa. Nämä ryhmät saavat yhteistyöprojekteissa yhä useammin huomiota. Heidän asemastaan keskustellaan julkisesti. Uutena, yllättävänä ja surullisena ryhmänä listaan lisättiin vanhukset.

Maassa, jossa perheen merkitys on iso ja muitakin kuin verisukulaisia kutsutaan siskoiksi, veljiksi, sediksi ja tädeiksi, on vaikea ymmärtää, että yhä useampi perhe ei pysty vanhenevista sukulaisistaan huolehtimaan. Vanhukset viedään päiväretkelle esimerkiksi tälle Pashupatinath-temppelille. Sinne he päivän jälkeen perheen hiljaa poistuessa myös jäävät.

Päivällä nähdyt ja koetut asiat jättävät jälleen jälkeensä monta kysymystä ja joukon ristiriitaisia tunteita. Päätän kuitenkin antaa itselleni taas hetkeksi luvan sulkea silmäni. Kävelemme kauniin puutarhan ympäröimään kahvilaan. Tilaamme kylmät kokikset ja huokaisemme. Olipa päivä.

****

PS. Päivä jatkui vielä illallisella ihanan, huolehtivan, välittävän ja iloisen nepaliperheen luona. Tämä perhe pitää huolta omista ja muiden ihmisoikeuksista, noudattaa vanhoja perinteitä, mutta katsoo avarakatseisesti myös muuttuvaa maailmaa. Sallii rakkausliitot, korkeakouluttaa tyttärensä ja osallistuu uskollisesti kaikkiin rituaaleihin. Ja huolehtii sekä arvostaa sukunsa vanhimpia.