Kaukana kaikesta.

Kun sain tiedon siitä, että minun tulee lähteä kauko-länteen projektin toteuttamaan johtajakoulutukseen vain alle viikko Nepaliin saapumisen jälkeen olin kauhuissani. Olin kauhuissani, koska minusta tuntui etten edes Kathmandussa löydä vielä paikasta toiseen. Kaikki kadut näyttivät samoilta. Nepalin kieliset sanat eivät jääneet päähäni ja kaikki pohjatietokin tuntui huteralta.

Kun vielä lähtöä edeltävänä iltana juttelimme kansainvälisessä porukassa alueesta, joka olisi kaukana kaikesta ja jaoimme kokemuksia mm. matkasta ja sairastumisista, en tuntenut oloani yhtään varmemmaksi. Ensin matka Nepalin alankoalueen Terain läpi olisi kiduttavaa kuumuutta ja sen jälkeen vuorille nousu todella matka sivistyksen ulkopuolelle. Ruokaa ja vettä piti varoa. Argh. Olivathan vedenpuhdistustabletit mukana, entäpä hyttysverkko, imodiumit, buranat, antibiootit ja muut ”noitapussin” aarteet. Hui, se on menoa nyt –ajattelin. ”Muista, että sieltä pääsee myös lentäen takaisin” kannustivat kaverit.

On totta, että Far-West on Nepalin kehittymättömintä aluetta ja on totta, että se on Kathmandusta kovin kaukana. Peltotöissä tärkein työväline on vesipuhveli ja talot ovat matalia, olkikattoisia, lähes majan oloisia rakennelmia, jotka on ryhmitelty pieniin ryppäisiin. Pihassa on usein puhveleita ja härkiä, ehkä muutama kana, possu tai vuohi. Isompia kyliä halkovien katujen kaupat on rakennettu aaltopellistä ja etäisyyksistä puhutaan helposti kävelymatkoina. Esimerkiksi Safebagarin ja Mangalshenin välinen matka on noin päivän, nopeimmat ovat kävelleet edestakaisin auringon nousun ja laskun välillä. Jeepillä pomppien matkaan menee kaksi tuntia. Turisteja ei koko matkan aikana näy.

Se on osaltaan harmi, sillä niin upeita ovat sekä alueen luonto että ihmiset. Esimerkiksi Intiasta saapuville matkailijoille rajanylitys olisi helppoa Dhangadin

luona, 6-8 tunnin automatkan päässä Taj Mahalista. Dhangadista käsin on hyvä siirtyä vuorille. Valmiita paketteja ei taida olla, mutta paikallisten halukkuus turistien houkuttelemiseen on niin suurta, että järjestelyt varmasti onnistuisivat.

Jokin merkitys on varmasti myös sillä, ettei aluetta ole Lonely Planetissa mainittu karttaosan muutamaa paikkamerkintää lukuunottamatta ollenkaan.

Minusta pidetään kuitenkin erittäin hyvää huolta. Mangalshenissa majoitun koulutuksemme takia muutamaksi päiväksi kylän ainoaan hotelliin, Pawan Star Lodgeen, ja saan itselleni aidosti viihtyisän pienen huoneen. Sähkön ollessa poikki, tuodaan huoneeseeni kynttilöitä. Ruoka on paikallista ja se tarjoillaan halutessani myö

s huoneeseeni. Perheen poika kysyy jatkuvasti onhan kaikki hyvin.

Hotelli on vähän kylän ulkopuolella, pienen polun päässä. Kun seikkailen takaisin kylältä, pysähdyn kahden polun risteyksessä hetkeksi empimään sijaintiani. Pieni polulla kulkeva tyttö tönäisee minua kylkeen ja näyttää oikean suunnan. Totta kai, koko kylä tietää missä asun ja missä liikun. Toisaalta hyvä niin. Olo on turvallinen.

Paikalliset kertovat alueestaan mielellään. Katsastamme Maolaisten tuhoaman temppelin,kuulen muutaman kukkulan takana olevasta laakeasta alueesta, joka on Kathmandun laakson kokoinen, mutta asumaton, opin perustiedot riisinviljelystä ja sen, että lähes kaikilla on kaksi asumusta. Maja ylempänä vuorilla esimerkiksi karjan vahtimista varten ja pysyvämpi asumus alempana. Tienvarressa sinisten pressujen alla asustavat tietyömiehet silloin kun eivät mene yöksi kotiin.

Mietin taaksepäin pelkojani ja hymähdän. Kaikki olisi voinut mennä toisinkin, mutta pelättyjen asioiden sijaan voin onnellisena todeta pitkien ja puuduttavien matkojen sijaan, matkustaneeni läpi kauniiden vuoristomaisemien ja upean Terain tasamaan, tavanneeni uskomattomia ihmisiä ja käyneeni loputtoman mielenkiintoisia keskusteluita. Opin matkalta enemmän kuin uskoin ja toivonpa, että jotain myös pystyin kauko-lännen pieniin kyliin jättämään.