Kengät kuluvat.

Tiedoksenne: olen kävellyt täällä jo kahdet sandaalit puhki. Toisissa on ihan oikeasti reikä, toisissa pohjaa vain muutama milli. 

Kävelen täällä paljon. Se johtuu osin siitä, että kävellen on mielenkiintoista tutustua uuteen kaupunkiin. Kävellessä huomaa enemmän asioita kuin vaikkapa istuessa taksin kyydissä. Silloin on jotenkin tarkkaavaisempi.

Tai ei se kyllä alkuun ollut aivan näin. Kadut täällä ovat kuoppaisia ja kaduilla on kaikenlaisia kiviä, koloja ja roskakasoja. Niihin on äärimmäisen helppo kompastua. Ensimmäisten viikkojen aikana kävellessä katse olikin tiukasti maassa ja silloin kun halusin katsoa ympärilleni oli parasta pysähtyä. 

Osin runsas kävely johtuu myös siitä, että työpäiväni alkavat vasta klo 11. Aamut ovat hyvää aikaa uuden tutkimiselle. Usein aamupäivisin olen hoitanut juoksevia asioita, käynyt salilla tai vain tutkinut uusia alueita. Tutkimusretkien tekeminen on täällä varsin helppoa. Uudelle kujalle, kadulle tai alueelle eksyy ilman suurempia ponnisteluja. Kathmandusta ei ole olemassa kovin tarkkoja karttoja, eikä kaupungin kaduilla ole nimiä. YK:n työntekijät ottavat kodeistaan GPS koordinaatit, jotta hädän tullen talojen paikat löydetään. Me muut piirrämme itse karttoja lähetystöillemme.

Kadut eivät myöskään noudata ruutukaavaa, vaan ne saattavat kaartua lähes minne tahansa. Yhtenä tällaisena seikkailuaamuna olin päättänyt tutkia uuden reitin toimistollemme. Lopputulema oli kuitenkin se, että löysin itseni täsmälleen päinvastaisesta suunnasta kuin minne olin kuvitellut päätyväni. Se siitä muka hyvästä suuntavaistosta ja yrityksestä lukea karttaa.

Eksyminen ei onneksi haittaa, sillä usein juuri silloin löytää ne mielenkiintoisimmat alueet. Matkalle pitää vain muistaa varata riittävästi aikaa. 

On Kathmandussa myös julkinen liikenne sekä iso joukko takseja ja turistien suosimilla alueilla vielä bonuksena riksoja. Takseilla pääseekin kätevästi silloin kun aikataulu on tiukempi tai kohdalle osuu monsuunikautta edeltävä sadekuuro. Sateita saamme tällä hetkellä muutaman kerran viikossa.

Taksia vielä huomattavasti edullisempi vaihtoehto on hypätä johonkin paikallisliikenteen kulkupelin kyytiin. Tarjolla on ainakin busseja, minibusseja, makrobusseja ja tuk-tukeja. Voi olla että muitakin. Eri bussityyppien eroja en ole vielä onnistunut selvittämään. Tuk-tukista tiedän, että se kulkee kolmella pyörällä ja pitää liikkuessaan enemmän mopoa kuin autoa muistuttavaa ääntä. 

Yhden tällaisen tuk-tukin kyydissä olen ollut. Se on aika vähän. Ehkäpä otan seuraavaksi tavoitteekseni opetella matkustamaan näillä vempeleillä. Viikonloppuna olin palaamassa Bouddhanath –temppeliltä ja päätin kokeilla paikallisliikennettä. Rohkeasti siis vain käsi pystyyn ja pysäyttämään tietä pitkin puksuttavia kolmipyöräisiä. Keskustelu kuljettajan kanssa vakuutti, että olemme matkalla kotini lähelle. Lopputulema ei kuitenkaan tälläkään kertaa ollut täsmälleen toivottu, vaan päädyin puolentunnin matkustuksen jälkeen toiselle puolelle kaupunkia yleiselle bussien lähtöpaikalle, Ratna Parkiin.

Hmm. Ja jälleen edessä oli reilu kävelymatka. Kengät kuluivat.

Tänään korjasin kenkiäni jo kolmannen kerran. Kengissäni ei nimittäin ollut enää pohjia. Pohjat eivät olleet irronneet vaan puhtaasti kuluneet pois. Huuh. Ei muuta kuin suutarille.

Suutareita on täällä paljon. He avaavat liikkeensä kadulla olevaan riittävän leveään kohtaan joka aamu. Levittävät jonkinlaisen pyyhkeen kadulle ja latovat sen viereen tarvittavat tavarat. Liiman, langan, kengänkiillotus aineet, vasaran. Sen jälkeen voi alkaa asiakkaiden odotus.

Perinteisesti suutarit kuuluvat koskemattomien kastiin, Sarkeihin. Sarkit ovat osa daliteja, kastittomia, arvoltaan kaikkein vähäisimpiä. Tekevät likaiset työt. Huonon arvostuksen näkee myös suutarin palkassa. Se on usein vain muutamia kymmeniä senttejä.

Kathmandussa kuitenkin uskon, että suutareilla on kohtuulliset oltavat. Pölyiset kadut, monsuunisateet ja kuumuus syövät hyviäkin kenkiä nopeasti. Suutarille on usein tarvetta. Tänä aamunakin oli jonoa.

Näyttäessäni lähes puhkikuluneita varvassandaaleitani odotin vähintäänkin epäuskoista päänpudistusta. Niin huonossa kunnossa kenkäni olivat. Näin ei kuitenkaan käynyt. Suutari ojensi minulle pienen olkisen jakkaran, antoi omat kenkänsä, jottei minun tarvitsisi odottaa paljain jaloin ja aloitti työn. Puolen tunnin kuluttua oli minulla jalassani korjatut sandaalit. Ne olivat saaneet uudet kumipohjalliset vanhasta auton sisärenkaasta.

Ekologista, kustannustehokasta ja vieläpä erittäin hyvää palvelua. Olin tyytyväinen ja maksoin varmasti ainakin kolminkertaisen hinnan. Tässä kohdassa huijatuksi tuleminen ei minua haitannut.