Kuluneella viikolla vierailin tärkeää työtä tekevän Loo Niva järjestön luona. Osallistuin järjestön yhteistyökoulun englannin tunneille päivän ajan. Se oli mielenkiintoista.
Loo Niva on lasten oikeuksiin keskittyvä järjestö, jonka projekteissa on mm. parannettu opetuksen laatua ja tuettu köyhimpien lasten mahdollisuuksia osallistua opetukseen. Alkunsa järjestö sai vuonna 1994, kun joukko paikallisia nuoria päätti perustaa kirjaston.
Aamulla matkustin tunni
n matkan Sainbun kylään taksilla. Neuvottelujen jälkeen sovimme hinnaksi 4 euroa. Olin tyytyväinen sillä hinta oli lähellä suunnittelemaani ja varmasti kuskille reilu. En ollut aivan varma määränpäästä, mutta muistikirjaan piirretyn kartan avulla reitti kylään löytyi yllättävänkin helposti. Pysähdys Wai Wai nuudelitehtaan eteen ja kas, toimisto oli juuri sellaisen ison puun takana, jonka olin karttaan piirtänyt. (kartta oli muuten kopioitu järjestön rakenteilla olevilta sivuilta: www.loonivachild.org.np).Jo taksimatka oli jälleen elämys. Tällä kertaa kohdalle osui varsin vauhdikas kuski. Ei kun menoksi. Radio päälle ja paikallinen poppi soimaan niin, että välillä teki mieli peittää korvat käsillä. Vaikka tielle osui jonkinnäköinen tukos, ei kuski hämääntynyt. Jarrut pohjaan, 180 asteen käännös ja muutaman takapihan kautta kiertoreitille. Olin salaa tyytyväinen. Olisin varmasti ajoissa perillä.
Toimiston portailla minua odottivat suomalaiset opettajaopiskelijat Tea ja Virpi. Heidän mukanaan pääsin paikalliseen kouluun, jossa osallistuimme neljälle englannintunnille. Opetus oli..hmm..erilaista.
Ensimmäiseksi pienten tunnille. Oppilaat istuvat lattialla matalien neliön mallisten pöytien ympärillä. ”Good morning miss” kajautti luokka opettajan astuessa sisälle. Sen jälkeen olimmekin valmiita aloittamaan opiskelun. Teemana olivat tervehdykset ja niinpä 45 minuutin tunti käytettiin toistaen noin 10 tervehdystä. Osallistavia menetelmiä saimme mukaan, kun opettaja pyysi vuorotellen eri oppilaita tulemaan luokan eteen ja toimimaan esilukijoina. Ja kaikki toistivat yhteen ääneen läpi koko oppitunnin.
Good bye Mina. Bye Bye.
Good afternoon Mina. Good Afternoon.
Good night Mina. Good night.
Bye Bye Mina. Bye.
Seuraavaksi vuorossa oli isompien oppilaiden tunti. Nyt istuimme pulpeteissa ja estradi annettiin Tealle ja Virpille. Olemme jo aiemmin keskustelleet siitä kuinka vaikeaa lapsille on oman tekstin tuottaminen ja nyt lapsia pyritään tähän rohkaisemaan. Menetelmät ovat nepaleille uusia. Tekstin tuottaminen vaikeaa.
Tunti aloitetaan meille tutulla leikillä, jossa kysymyksiä esittämällä yritetään ratkaista sana, jota yksi oppilaista miettii. Kysymyksiin vastataan vain ”kyllä” tai ”ei”. Alku on hidas ja tarvitaan useampi esimerkkikierros ennen kuin kukaan uskaltaa esittää ensimmäistä kysymystä. Tästä eteenpäinkin kysymykset tahtovat noudattaa taululla olevia esimerkkejä. Vain muutama uskaltaa keksiä kokonaan uuden kysymyksen.
Suomalaiset opettajat kehuvat omista kysymyksistä voimakkaasti, mutta oppilaat ovat varovaisia. Vääristä vastauksista saa omalta opettajalta tuiman katseen. Läpsäys jää kuitenkin tällä kertaa pois. Paikalla on liian monta länsimaista silmäparia.
Tean ja Virpin viimeis
Myös lauseiden jatkaminen onnistuu yllättävän hyvin. Lauseet jatkuvat: “visit my village”, “do my homework” tai vain “work”. Niinpä, loma ei näille lapsille ole aina vain leikin aikaa. Onneksi mukaan mahtuu myös muutama “play football”, ”sing” ja ”see friends”.
Viimeiselle tunnille osallistumme sivustaseuraajina. Kyseessä on kielioppitunti. Jokaisen tulee ulkoa opetella niin verbien, adjektiivien, pronominien kuin prepositioidenkin määritelmät. Myös esimerkit pitää muistaa täsmälleen oikein. Soveltamiselle ei ole tilaa. Pahoin pelkään, ettei kovinkaan moni oppilaista ymmärrä mitä ulkoaopetellut, osin lähes tieteelliset, määritelmät tarkoittavat.
Opetusmenetelmät kehittyvät, mutta vielä matka osallistavaan opetukseen, yksiöiden erityispiirteiden huomioimiseen tai edes kovin kannustavaan ilmapiiriin on pitkä. Opetuksen laatu kaipaa selvää kohennusta, eikä siihen vaikuta vähiten opettajien alhainen arvostus ja kouluttamattomuus. Paikallinen sanonta kuuluu ”jos et saa mitään työtä, voit aina olla opettaja”. Ilmapiiri on muuttumassa, mutta muutos on hidasta. Korkeakoulujen opettajat tulevat pääosin Intiasta. Nepalissa ei riittävän korkeatasoisia opettajia vielä pystytä kouluttamaan.
Suunta on kuitenkin varmasti oikea. Useat hallitukset ovat halunneet nostaa koulutuksen tasoa ja peruskoulu on lailla säädetty ilmaiseksi. Koko totuus ei toki ole näin kaunis, sillä koulut veloittavat edelleen runsaasti erilaisia maksuja. Omat maksunsa on muun muassa rekisteröitymisellä, kokeilla ja liikuntatunneilla. Myös oppikirjoja on välillä hankittava itse ja koulupuku teetetään räätälillä.
Hienoa kuitenkin on, että tällä hetkellä koulunkäynnin aloittaa yli 90% lapsista. Poliittiset uudistukset ovat parantaneet koulutuksen asemaa ja lukutaitoisten määrä on kasvanut upeasti lukutaitoprosentin ollessa jo lähellä 70:tä. Tyttöjä on koulussa lähes yhtä paljon kuin poikia ja myös alimman kastiluokan, dalitien, lapset pääsevät yhä useammin kouluun. Keskeytysprosentti on kuitenkin suuri ja seuraavat isot ponnistukset ovatkin koulutuksen laadun parantamisessa.
Tärkeä roolinsa tässä prosessissa on myös usealla suomalaisella projektilla.
Päivän jälkeen oli palattava takaisin Kathmanduun. Aamun hurja taksikyyti sai jatkoa poukkoillen ja pujotellen Kathmandun vilkkaassa liikenteessä matkaa tehneeltä paikallisbussilta. Ja jotta päivän kyyditykset olisivat olleet täydelliset, saimme illan seinäkiipeilyharjoitusten päätteeksi kyydin kotiin taksikuskilta, joka osoitti Kathmandun iltaa kohti tyhjenneillä kaduilla lähes rallikuskimaisia otteita.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti